Saarihyppelyä 4. päivä – Utöstä Hummelskäriin syötäväksi

Aamuisen Utön hyppelyn jälkeen käänsimme keulan kohti sisäsaaristoa ja Hummelskäriä. Yhden erityisen hyödyllisen asian opin aamulla Utössä: kahdestaan laiturista lähtiessä voi käyttää keulassa erillistä lähtököyttä, jonka avulla voi hallita keulaa.

Matkalla sadepilvet ympäröivät meidät ja meri muuttui syvän siniharmaaksi. Joskus tuntuu kuin sään mukaan vaihtuvat meren värit kuvastaisivat sen mielialaa tai eri luonteenpiirteitä - tänään mystinen, voimakas ja ehkä vähän uhkaavakin. Tuulta oli suurin pirtein ennusteen mukaiset 6-10 m/s. Avomereltä kulkeutuneet mainingit nostivat hymyt kasvoille: vuoristorata-elämyksiä ilman jonotusta ja erillistä maksua! Kannella seisten tasapainoillessa jalat ja selkä saivat automaattista samba-zumba-treeniä.

Välillä sateli kevyesti ja kansimiehistö (Isi-Kippari, mieheni ja minä) puki – riisui – puki - riisui sadevaatekerrosta. Kauempana jyrähteli ja salamoi. Lumoavaa! Äiti-Kippari keitti taas kaffeet ja tarjoili makoisat Mac Perheveneen lounaat palveluluukusta kannelle. Matkasimme tänään vain15 mailia sivutuulessa / myötäisessä. Viimeisten mailien aikana sade yltyi ja rantauduimme Hummelskärin Merikarhusatamaan kaatosateessa. Itse nautin sateestakin – kesä se on silti. Mikä siinä on hyvissä sadevaatteissa puuhastellessa, kun näkyvyyskään ei mennyt mahdottoman huonoksi. Sateen jälkeen on ihana mennä sisälle lämppärin äärelle, pukeutua pörröhuppariin ja villasukkiin ja juoda kuppi kaffetta.

Ainoa kurja juttu sateessa oli miehistön märkien kamppeiden kuivattelu: siinä roikkui sukkaa, hanskaa, pipoa, takkia, paukkuliiviä ja sadehousua jos jonkinlaisella virityksellä. Kekseliäin juttu taisi olla ”sateenvarjo-sprayhoodin” asentaminen luukun suulle, jotta ilma kiertäisi, mutta sade ei tulisi sisään. Tuuli yritti tietysti tarttua sateenvarjoon, joten painoksi laitettiin kevyt-sadehousuni. Siinä sitten seurattiin henkeämme pidätellen ja naurua tyrskähdellen varjo-housu –viritelmän hyppäyksiä: lähteekö se Maija Poppaseksi taivaan tuuliin? ”Nyt lähtee, nyt lähtee… eeei sittenkään...”

Yritimme virittää telkusta olympiapurjehdusta, mutta saaristossa kaikkien tv-kanavien näkyminen ja radiokanavien kuuluminen ei ole itsestäänselvyys. Parhaiten saatiin näkyviin ruotsin tv, mutta tarjonta ei vastannut toiveitamme. Pakkasimme koko telkun pois ja etsimme tuloksia netistä, joka toimi joten kuten - ajan kanssa, mutta mihinkäs tässä olisi kiire? 

Kun sade sitten hellitti, kävimme kiipeämässä Hummelskärin jyrkkien ja vielä märkien kallioiden laelle, näköalapaikalle. Maisemat olivat upeat jokaiseen suuntaan: puikulan muotoisia kallioisia saaria meren sylissä. Näkymät olisivat olleet vielä mahtavammat, jos taivas ei olisi ollut sateen jäljiltä harmaa.

Kiipeilyn jälkeen väsähdin peiton alle huilaamaan niin moneksi tunniksi, että miehistö joutui näkemään nälkää, kun ruuanlaittokin myöhästyi. Kun päivällis-illallinen sitten valmistui, sitä oli riittävästi: fajitaksia, lämmintä (soija-)jauheliha-herkkusieni -täytettä ja kylmiä lisukkeita. Namnamnam. Ei niin perinteistä kesäruokaa, mutta helppoa ja hyvää.

Kiipeilyreissulla olin havainnut saaren runsaat mustikkamaat ja huiliminen oli ladannut akkuja uuteen uskoon. Silloin minuun iski ”Metsän tyttö tahdon olla, sankar’ jylhän saariston” –asenne. Viime kesänä en päässyt marjametsään lainkaan, joten nyt oli pakko päästä! Sujautin saappaat jalkaan ja vaaleiden housujen kuminauhalahkeet saappaan päälle. Sitten kömmin litran kipon kanssa pusikoihin möyrimään. Kun astuin kalliolta kosteikkoon, kimppuuni pölähti pilvi äkäisiä hyttysiä ja ajoittain paarmakin. Ainoat aseeni ilmatorjunnassa olivat ponnarin heiluttaminen ja äkäinen puhaltelu. Mustikkamaito-aamiainen koko miehistölle kiilui silmissäni. Eräässä kosteikossa kuulin koivua lähestyessäni uhkaavaa murinaa ja sen perään haukunta-naukunaa. Peräännyin ja lähestyin uudelleen – nyt ääni tuli todella kovaa ja entistä aggressiivisemmin. Tiheä varvikko peitti maan, joten en nähnyt mitään. Mikä se oli? Hummelskärin pussipiruko? Saarella on kuulemma ainakin minkkejä, mahdollisesti supikoiriakin. Lähestyin vielä kerran – sama vaste ja lähdin loikkien karkuun. Kalliot olivat liukkaat ja muutaman askeleen päässä kaaduin. Sain tukea maasta poimintakädelläni mutta lähes täysi marjakippo heilahti ja näin mustikoiden lentävän ilmassa. Eeeeeiiii! Sain kuin sainkin kipon kaaressa laskeutuvan mustikkaparven alle niin, että vain kourallinen päätyi jäkälikköön. Poimin vielä kipon täyteen ja palasin hikisennuhjuisena peikkona veneelle.

Veneessä menin saman tien valoisaan ja kahdella suurehkolla peilillä varustettuun vessaan, riisuin vaatteet ja tein punkkisyynin. Kampasin tukan tiheällä kammalla läpi – saaliina vain vähän roskaa. Tutkin sormenpäillä myös päänahan ja korvantaustat. Sitten siistiytyminen ja puhtaat vaatteet päälle, ei punkkeja. Paitsi että… kolmen vuorokauden kuluttua nyhdin ja raastoin onnettomilla jousipihdeilläni yhden viheliäisen parimillisen vieraan nivustaipeestani. Siis sieltä alta, paikasta johon ei ikinä itse katso ja jota ei tule välttämättä suihkussakaan niin tarkkaan käpälöityä. Hyttysten puremat käsivarret ja silmäluomi puhkesivat seuraavana päivänä kukkaan: pulleille punaisille pampuloille. Jatkossa toimintatavat tulevat tiukentumaan entisestään ja marjoja saa toriltakin.

Auringonlasku oli kaunis. Koko miehistö taisi odottaa saadaanko tänään uusiksi se toivomani pinkki taivas, mutta persikka-aprikoosia sieltä tuli. Kaunis tämäkin oli, vaikkei siitä ole ikuistettu muumimukiin.

Illalla pidin veneessä pienen visailun mustamarjaisten varpukasvien tunnistamisesta, joista olin taittanut pikkuruiset näytteet metsäreissulla. Vain Äiti-Kippari tunnisti kaikki kolme: mustikan, variksenmarjan ja juolukan. Radiossa soi kasarimusa ja keksimme idean ”perheveneen perjantaidiskosta”. Hetken remusimme, välkyttelimme valoja ja tyrskimme naurusta, kunnes muistimme taas käyttäytyä arvokkaasti ja antaa naapuriveneiden lapsiperheille yörauhan. Hyi meitä :D