Ensimmäiset yöretket - osa 3: kisaluovit Verkanille

Kolmantena yöretken päivänä suuntasimme takaisin etelään, Korppoon pohjoispuolelle Verkanin vierasvenesatamaan. Tuuli oli alkuun vaisua 1,5-2,5 m/s, jolloin kelluimme täydessä myötäisessä genaakkerin kanssa. Kun tuuli myöhemmin kääntyi sivusuuntaiseksi ja sai voimia puhaltaa 4-5 m/s.,  pääsimme mukavaan 8 solmun vauhtiin. Hyvä vauhti - parempi mieli!

Kun tuuli kääntyi taas, oli veneen kansi pian veressä. Otimme nimittäin genaakkerin alas ja mies sai siinä jotenkin aika syvän haavan sormeensa. Eihän siinä mikään pikkulaastari auttanut. Pienenä muutoksena ensiapuvälineiden järjestelyihimme: isot metrilaastarit ovat nyt laatikon päällimmäisenä, samoin haavateippirulla (pää valmiiksi taitettuna, niin että löytyy heti). Noh, hoivan jälkeen fokka ylös ja matka jatkui.

Bongasimme Naantali-Utön väylällä, Stora Furuholmin kohdalla, merikotkan suoraan yläpuoleltamme ja tuhisevan hylkeen aivan veneemme vierestä söpöilemästä silmiään räpsytellen.

Suurin osa matkasta luovittiin. Haa - näimme melko kaukaa edellämme 41-jalkaisen haastajan. Mies siirtyi pinnaan ja trimmaamaan Kaminamin 6,5-6,7 kn:n vauhtiin. Saavutimme haastajaa kun tuulta oli 4 m/s ja kipparit vilkuilivat jännittyneinä tosiaan. Kun tuuli heikkeni edelleen 2-3 m/s jäi isompi vene pian kauas taakse.

Siellä se nyt on, kaukana horisontissa (kuvassa pieni valkoinen viiva metsää vasten takastaagin oikealla puolella) ja kippari myhäilee kädet taskuissa. Taputukset Kaminamille ja suukko Kipparille. Tämä leikkisä kisaaminen on purjehduksen parhautta. Meillä pitäisi varmaan olla jokin merirosvolipun tapainen varoituslippu, jonka nostamme ylös, kun tulemme kisaamaan muiden cruisaajien kanssa.

Rantautuminen Verkaniin oli painajainen. Minä ajoin ja mies oli valmiina poijuköyden kanssa. Sitten vauhti loppui ennen aikojaan: poijuköysi oli jäänyt sumpulaan! Peräsimessä ei tietenkään ollut enää pitoa ja veneen keula lähti kääntymään nopeasti oikealle ja kohti yhden tyhjän paikan jälkeen parkkeerattua puista moottorivenettä (tuo kuvassa vasemmalla oleva vene ei ollut siinä vielä silloin). Mies ehti onneksi selvittämään sumpulan, lentämään keulaan ja pitämään kaiteista veneet erillään. Syke nousi pilviin ja soijaa pukkasi, mutta pääsimme laituriin ja saimme keulan kiinni ilman kolhuja. Sen puuveneen omistaja on muuten hyvä tuttuni... Käsitys itsestään rantatujana oli kuitenkin murenina ja taas pidettiin pikabriifing mitä tapahtui, miksi ja miten jatkossa. Briifingiin kuuluu aina myös tarpeelliset lohtuhalit.

No siitä sitten Verkanin rantaravintalolan terdelle palautumaan. Kuumakin oli ja janotti sekä nälätti niin, ettei tiennyt kumpaa enemmän. Satamamaksu oli muuten vain 22 €/yö ja hinta sisälsi suihkut, saunan, sähkön, veden, septin ja wifin (toimi tosin vain rannassa).

 

 

 

Siinä sitten reissun toinen olut ja kupliva. Cava-pullon kaulassa oli meille amatööreille virallinen varoitusteksti: "semi seco", mutta join sen silti ja totta tosiaan - tuli semisti seko olo - aina pieneen hihittelyvaiheeseen saakka. 

 

Meillä oli veneessä illallisainekset, mutta ajattelin tilata jotain purtavaa ensihätään. Tuo Verkanin "Puhvalo"-ravintola on profiloitunut ronskiksi lihamestaksi, enkä muutenkaan odota loistavia vegetarjoiluja syrjäseuduilla. Mutta... jännä että siihen ainoaan kasvisruoka-annokseen oli laitettu sekä Aura-juustoa että valkosipulia, jotka molemmat tunnetusti jakavat mielipiteitä. Itse en liputa kummankaan maun puolesta, joten tilasin kopallisen ransuja ketsupilla, odotin niitä 50 minuuttia ja olin sen jälkeen enemmän kuin valmis siirtymään veneelle kokkaamaan kunnon kotiruokaa. Uskon silti, että joku on syönyt tuossa ravintolassa ihan hyvinkin.

Laiturin söpöin laivakoira ei osallistunut muiden laivakoirien räksytyksiin, vaan keskittyi söpöilemään, nauttimaan perheensä tarjoamasta hellyydestä ja seuraamaan rauhallisena sataman tapahtumia. Tämä fleecehaalarinen luffe on vielä pentu, mutta italian vesikoirana se kuulemma sopeutui vene-elämään saman tien.

Kaminamin arki-naminamin nautittuamme istuimme vielä rannassa jätskeillä ja katselimme maailmanmenoa. Satamassa oli aika kova meno päällä, niin rannan terassilla kuin useissa veneissäkin. Auringon laskiessa vaihdoimme kuulumiset sen hyvän tutun kanssa laiturilla ja vetäydyimme omaan veneeseen kotoilemaan.

Lauantaiyö oli rauhaton pikkutunneille saakka. Onneksi meillä oli hyvät korvatulpat. Aikaisin sunnuntaiaamuna taisin pyöritellä hämmästyneenä silmiäni kun kävin rannassa. Bileveneissä kun yritettiin muistella mitä edellisenä iltana oikein tapahtuikaan, samalla kun avattiin aamu maltaantuoksisella poksahduksella. Totta puhuen viihdymme paremmin luonnon helmassa, karhusatamissa ja pursiseuran saarissa, kuin näissä kaupallisissa satamissa. Vaikka eihän se näissä kaupallisissa satamissakaan toki aina tällaista ole. Mitenkään tuomitsematta totean vain, että jokaisella on oma tapansa veneillä ja pääasia että itse tykkää. Meille ne tärkeimmät jutut ovat suunnilleen: seikkailut (vene kulkee, uudet haasteet), yhdessäolo, luonto, valokuvaus ja retkielämän vapaudentunne.