Kauden 2012 yhteenveto ja tavoitteiden toteutuminen

Kauden viimeinen räpiköintini 606-veneellä oli jo 18.9. ja nyt voi jo varmuudella tehdä pienen yhteenvedon. Kaikkiaan toukokuisen purjehtijakurssin jälkeen kertyi ihan mukavasti purjehdusta, ottaen huomioon ettei omaa venettä vielä ole. Kesälomastakin meni osa kodin kunnostamiseen yms. ajatuksena pedata ensi kaudelle enemmän aikaa merellä. Kauden 2012 aikana olin purjehtimassa:

• 13 päivää perheveneellä: 15-32 M (2 - 6 1/2 t.) purjehdusta /päivä. Näistä päivistä oli 10 kesälomareissuja ja 3 päiväpurjehduksia.
• 5 iltatreenit 606-veneellä: 2 - 2 1/2 t. / kerta
• 2 päiväretkeä 606-veneellä

Mieheni on tietysti purjehtinut tämän päälle vielä paljon omia treenejään ja muutamia kisojaan. Jos itse pohdin nyt, missä perustaidoissa olen harjaantunut, niin mieheni paras saavutus tällä kaudella oli MM-hopeaa. Että ei se Mariaanien hautavajoaman kokoinen kuilu ole väliltämme kauheasti pienentynyt ;) Opettajan roolin hoitamisestaan hän saa isot kiitokset, halit ja pusit. Hän on ollut erittäin kärsivällinen, rauhallinen ja kekseliäs kehittämään hyödyllisiä harjoituksia.

 

Tavoitteitani tällä kaudella olivat:

1. Pinnalla ohjaamisessa harjaantuminen
Muistan ekat 606-treenit keväällä ja siihen nähden olen edistynyt pinnalla ohjaamisessa paljon. Siis siitäkin huolimatta, että harjoittelua oli vain muutama kerta keväällä ja pari syksyllä. Sohlaan enää harvoin jatkopinnan kanssa ahtaassakaan veneessä ja tietty tassutuntuma on kehittynyt suhteessa puuskiin. Ekstrana opin jo vähän ohjaamaan niin, että pääsimme surffaamaan aallolla. Vielä on tietysti kehittymisen varaa ja ensi kaudella mennään omalla veneellä, joka on monella tapaa erilainen ohjattava.

2. Ajoituksen treenaaminen täsmällisemmäksi vendan ja jiipin eri tehtävissä toimiessa
Tässä on menty eteenpäin ja meille on mieheni kanssa löytynyt jonkinlainen yhteistyön rytmi. Osa kehityksestä selittyy ilman muuta selkeällä kommunikoinnilla - sillä että muistaa kysyä toiselta: "Valmiina?" Käytännössä olen ollut aina pinnassa tai ruorissa, joten muissa tehtävissä tätä ei ole juurikaan harjoiteltu.

3. Purjeiden säätämisessä harjaantuminen 
Tällä alueella olen edistynyt kaikkein vähiten. Harjaantumisen esteenä on ollut teoriatiedon huteruus ja siihen haetaan tukea ensi keväänä erilliseltä kurssilta. 606:ssa olen oppinut tarkkailemaan virtauslankoja ja ohjaamaan tarvittaessa niiden mukaan, mutta mies hoiti kauden loppuun saakka sekä fokan että isopurjeen säätämisen. Pienenä bonuksena skuuttasin yhdellä päiväpurjehduksella perheveneen genaakkeria.

4. Navigointioppien soveltaminen purjehdukseen, erityisesti luovittaessa.
Tämän suhteen olen huokaissut helpotuksesta - kiitos Isi-Kipparin - luovinavigointi aukesi jotenkin maalaisjärkisenä. Saaristossa on se on pitkälti maisemanavigointia ja rantojen syvyyden varmistamista kartalta. Nyt melkein huvittaa, että olin jopa varautunut laskemaan kompassisuuntia luoveille... hihhihhihh... ja sitten tuuli kääntyisi taas vähän... hihhihhihh. Ja loppujen lopuksi on myös se gps ja elektroninen merikartta.

Totesin kesällä että pysyn helposti (paperi-)kartalla, kun otan sen hommakseni. Elektroninen merikartta on ollut hyvä back-up. Tunnistan tietysti merimerkit, kunhan ensin hahmotan ne horisontista. Yhtenä haasteena on edelleen maiseman saarirykelmien hahmottamisessa mikä on mikin saari, mikä on lähellä ja mikä kovastikin kauempana. Niin - ne hajataittoon määrätyt pöllöttimethän on ihan turhat? Ensi kevääseen mennessä tavoitteena on opetella Uusi Loisto -navigointiohjelman peruskäyttö.

5. Rantautumiset ja lähdöt eri olosuhteissa (tuuli, virta) ja erilaisiin paikkoihin/paikoista (poijut, laiturit, kylkiparkki, keulaparkki)
Tämä tavoite oli kyllä liian kunnianhimoinen. 40-jalkaisen perheveneen parkkeerasi ilman muuta Isi-Kippari ja rohkea pitkäkoipinen mieheni hyppi keulasta rantaan. Minä olen ollut assistentti, joka kiinnittää fendarit, syöttää joskus poijuköyttä, pakkaa purjeita tms. Toisaalta olen pitänyt silmäni ja korvani auki sekä rantautumisissa että Isi-Kipparin opetustuokioissa ja koettanut ottaa opikseni. 606:n olen ohjannut pinnalla rantaan 6/7 kerrasta erilaisissa olosuhteissa, ja olemme rantautuneet aina purjeilla (vaihtoehtona olisi meloen). Lisäksi olemme treenanneet 606:lla rantautumisessa tarvittavia taitoja: hidastamista ja eri tavoin pysäyttämistä. Joten pientä valmistautumista on tehty tämänkin osalta ensi kevääksi.

Tavoitteiden lisäksi olen oppinut paljon kaikenlaista sekä purjehduksesta että matkaveneilystä ja bonuksena vielä Merikarhujen tapakulttuurista. Isi-Kippari ja Äiti-Kippari ovat varmaan ihan poikki, kun valmensivat meitä (varsinkin minua) niin aktiivisesti aina kun mahdollista. Pidin koko kesän pientä oppimispäiväkirjaa, koska pelkäsin, että unohdan joitain arvokkaita neuvoja ja hyviä vinkkejä.

Ensi kauden tavoitteet liittyvät vahvimmin omaan veneemme käsittelyn oppimiseen. Yhtenä isona haasteena itselleni tulee olemaan tarkka ohjaaminen erilaisissa rantautumisissa. Tästä on mukavan jännittävää jatkaa matkaa oikeaksi Merenneidoksi!

Kertausharjoitukset poliisin valvonnassa

Eilen pääsimme vielä pariksi tunniksi treenaamaan 606:lla, mutta eipä sitä valoa enää työpäivän päälle pitkään riitä. Tummat sadepilvet leikkasivat vielä osansa syyskuun illan valosta.

Mies oli kehitellyt täksi illaksi kolmioradan kieroon lisähaasteen: tiukka silmukka jokaisen merkkipoijun ympäri. Heh - pienenä merenkulkuopillisena pointtina mieheni muitutti, ettei jokaista poijua tarvitse sitten tuolla merellä silmukoida. Ajatella - sitä en laivurikursseilla oppinutkaan! ;) Kynsimme 606:lla pursiseuran "takapihaa" mukavassa 6-9 m/s tuulessa ja ajoittain ärhäköissä puuskissa. Vesillä ei  juuri näkynyt muuta liikennettä, paitsi poliisivene, joka pörräsi ratamme ympärillä aika pitkäänkin. Valmisatuduin jo puolustamaan itseäni: "Ei, en ole humalassa, purjehdin aina näin", mutta poliisit lähtivät. Höh - olisin halunnut vähän naurattaa Kissalan poikia.

Polvetkin sain taas mustiksi, kun konttasin tiukoissa silmukkakäännöksissä pahasti kipanneen veneen alalaidalta matalan puomin alta ylälaidalle yrittäen samalla ohjata pinnalla ja tähystää. Se ei ollut ihan helppoa ja joskus jäi käännös vähän keskenkin, kun jäin paikalleni liukastelemaan. Pysäytysharjoitukset menivät tänään aika nappiin, samoin rantautuminen.

Annoin miehelleni erityismaininnan pedagogisista taidoista, kun hän havainnollisti erästä teoriaselvitystään veneen pohjalla pyörivän fendarin avulla. Tämän päivän teoria koski veneen ohjaamista purjeilla. Mielenkiintoista... varsinkin mahdollisuus tehdä erittäin nopea ja tiukka käännös nykäisemällä fokan takakulma vastakkaiseen reunaan. Muuten treeni eteni tuttuja asioita kertaamalla. Kertaaminen kannattaa, koska taas loksahti joitain paloja paikalleen - toivottavasti ne myös pysyisivät paikollaan talven yli.

Rantauduimme kello 19.20 ja sadetta edeltävät hurjat tuulenpuuskat hyökkäsivät heti sen perään. Siinä nostettiin venettä kieli keskellä suuta ja saimme sen jopa kivasti pakettiin ennen pahimpia sateita ja pimeyttä. Saa nähdä pääseekö sitä vielä jonkun kerran syysvesille. Syyskuussa meni pari tilaisuutta ohi hurjien tuulien ja pari flunssan vuoksi, joten toivoisin parempaa onnea ensi viikolle.

Tiistaikaruselli pyörii taas

Iltatreenit oli sovittu tiistaille ja silloin myös mentiin, vaikka keskituuli oli yli 8 m/s ja puuskissa pölähti 12 m/s saderintaman edellä.  Laitoimme laivaväylän poijujen väliin tutun karusellin pyörimään, tosiaan parin kuukauden tauon jälkeen. Olen yleensä kuvannut 606:ssa kännykkäkameralla, mutta tällä kertaa se jätettiin autoon, kun molemmat kädet tarvittiin purjehtimiseen.

 

Syksyn ekasta iltatreenistä tuli intervalliharjoittelua: tuuli vaihtui noin 10 sekunnin jaksoissa ja yleensä mies ehti trimmata purjeita ennen kuin minä reagoin ohjaamalla. Alkuun tuntui yhtä jännältä kuin hammaslääkärissä: varvistin jopa kantapäät irti veneen pohjasta ja jännitin ylävartalon linkkuun. Muutaman karusellikierroksen jälkeen kuitenkin totesin, että kyllä tämä tässä jotenkin sujuu. Opin luottamaan paremmin siihen, että näen veden pinnasta lähestyvän puuskan. Manööverit käännöksissä alkoivat sujua paremmin, joskus ihan hyvinkin. Mieli rentoutui parhaimmillaan lähes meditatiiviseen tilaan tuijottamaan virtauslankoja. Kasvoille satoi makeaa vettä ja tyrskysi suolaista, mutta emmehän me ole sokerista.

 

 

Ruotsinlaiva lipui oikeutetusti pitkin väyläänsä ja meitä kohti. Väistimme reunapoijujen ulkopuolelle ja karusellimme rytmi meni pahasti sekaisin. Jotta pääsimme nopeasti takaisin radalle, kurvasimme heti ruotsinlaivan perästä väylän toiselle puolelle.  Meri oli sen vanavedessä aalloton, mutta sileässä pinnassa näkyi kauniita pyörteitä. Sitten se alkoi... kuin olisi istunut pulkassa liukkaalla jäällä. Vene ei totellut ohjausta, vaan lähti mukaan pyörteisiin milloin mihinkin suuntaan. Mies vielä nauroi: ”Oleksä vähän huppelissa? Tonne me ollaan menossa. Mihin sä nyt ohjaat?” Kihersin kippurassa veneen pohjalla, mikä vei viimeisenkin toivon oikeaan suuntaan kulkemisesta. Onneksi laiva oli vienyt hetkeksi myös tuulen, joten pääsimme aikanaan väylän yli ja jatkoimme karusellia vastapäivään ja sitten taas myötäpäivään.

 

Päivän teoriapläjäys koski tänään sitä, milloin on jätettävä kääntömerkin millekin puolelle riittävästi varaa ja milloin taas voi halutessaan kurvata hallitusti ja turvallisesti ihan läheltäkin merkkiä. Sorron lisäksi tilaa vaatii voimakas tai puuskainen tuuli ja siihen liittyen mahdollinen pidon katoaminen peräsimestä ym. Veneen ohjaaminen oli tällä kertaa sen verran haastavaa, että kun aero-hydro-dyaamis-fysikaalinen selitysprosessi jatkui ja jatkui, totesin, että ”Piirretään tätä Muru sitten kotona paperille”.

 

Tämä oli hyvä tilaisuus harjoitella ja kerätä rohkeutta näin puuskaisessa tilanteessa – kaiken pinnistelyn ja jännityksen väärti. Rantaan päästiin taas nätisti fokalla: osaan jarrutella peräsimellä ja kääntää oikeaan aikaan paikalleen. Kotona laitettiin kamppeet kuivamaan ja ainakin minä nukahdin oudon nopeasti harvinaisen pitkään uneen.

 

 

 

Suolanmakuinen sunnuntaipurjehdus anoppilaan

Ei mennyt niin kuin Sari Multalalla – nimittäin eilinen 606-purjehdukseni kahden kuukauden 606-tauon jälkeen. Olin menettänyt kertaalleen jo opittuja taitoja, manööverit olivat kömpelömmät, pinnakäden ergonomia puutteelinen ja huomasin aristavani taas ulompana reunalla hengaamista. Mutta mies se jaksaa opettaa aina vaan, kärsivällisesti kuin viilipytty ja viisaasti kuin ”dalalailai-laama”.

 

 

Veneen tyhjentämiseen vedestä, veteen nostamiseen ja kaikkien vempeleiden asentamiseen kului aamusta kolmisen varttia, mutta hiphei – sitten mentiin! Meillä oli paperikartta mukana ja pohdimme vasta laiturista irrottuamme minne seilaisimme. Päätimme lähteä kohti (mun) anoppilaa ja kihersimme jo mahdollisuudesta yllättää Äiti-Kippari ja Isi-Kippari kesken rauhallisen sunnuntaipäivän.

 

 

 

606 pärjäsi reippaassa 6-9 m/s tuulessa yllättävän hyvin joillekin isoille veneille ihan ilman spinnuakin. Pikkuveneessä ollaan aivan aallokon äärellä ja tyrskyt kastelevat varmasti. Jossain kohden nuolaisin tönkkösuolattuja huuliani ja totesin että maistuu seikkailulle. Sadevaatteet, kasvot ja veneen kansi saivat kunnon pesun. Onneksi oli lämmin päivä ja onneksi laitoin aurinkolasit suojaamaan silmiä meri-huuhteilta. Aallokon ollessa korkeimmillaan vene keikkui sen verran, että sivumyötäisellä oli järkevämpää istua veneen pohjalla. En tiedä miten tämän kaikenkattavasti sanoisi, mutta olimme vaan niin onnellisia, elimme vahvasti siinä hetkessä.

 

 

 

 

Kun anoppilan ranta lopulta näkyi, soitin pikapuhelun Äiti-Kipparille: ”Onko grilli kuumana? Ollaan ihan just teillä ja tullaan muuten mereltä!” Siellä ne appivanhemmat sitten odottivat laiturilla kameran (ei sentään grillin) kanssa. Teimme muutaman kunniakierroksen, huutelimme hetken veneestä ja käännyimme kotimatkalle. Otin samalla evässämpylät esiin ja luoviminen olikin vähän hankalaa yksikätisesti reippaammassa tuulessa.
 

 

Paluumatkalla kotisatamaan meni sitten muutaman kerran kuin Sari Multalalla. Harjoittelimme aalloilla surffaamista: mies pumppasi isopurjetta ja minä yritin tarkkailla aallokkoa ja laskea kurssia juuri oikealla hetkellä, jotta pääsisimme aallon matkaan. Muutamia kertoja onnistuimme ratsastamaan isommalla aallolla mainiota vauhtia pitkän matkan. Se on hieno tunne, ihan parasta! Meidän omasta veneestä tulee kuulemma varsinainen aalloilla surffaaja - mahtavaa! Juuri kun ilo oli ylimmillään, saavuimme suojaisempaan kohtaan ja aallokko rauhoittui veneen vauhtia hitaammaksi – mmmööö…

 

 

 

 

Matkan aikana mies ehti pitää pienen teorialuennonkin, jolle ilmoittauduin innokkaana mukaan, vaikka olin ainoa oppilas ”luokassa”. Se koski tuulentulokulmaa ja sain taas jonkun selkeyttävän perusoivalluksenkin. Virtauslangoista keskusteltiin taas lisää ja totesin asian olevan edelleen epäselkeä: tulkintaan vaikuttaa niin moni asia, että sitä pitää vielä pureskella ja harjoitella käytännössä ajatuksen kanssa. Miniluento oli hyvä, mutta kun jäin hetkeksi pohdiskelemaan sen sisältöjä oli keskittymiseni herpaantuminen antanut oikukkaalle tuulelle mahdollisuuden viedä vene taas retuperälle. Jos olisin nuorempi, olisin saattanut hermostua itselleni, mutta nyt totean: olen tässä vaiheessa oppimistani. Purjeilla rantautuminen sentään sujui helpolla tuulensuunnalla ihan mallikkaasti. Venekin saatiin ylös ja pakettiin, vaikka kröhöm... eräällä nosturinkuljettajalla oli ensin hallintalaitteet väärin päin kädessä.

 

 

 

 
Ne pinnalla ohjaamisen taidot, jotka ehtivät alkukesästä jo vähän automatisoitua ovat siis aikalailla kadonneet. Kaikki vaatii taas täyttä keskittymistä ja kokonainen päiväpurjehdus oli pitkä aika täydelle keskittymiselle. Eikä se eilisessä tuulessa ja aallokossa ohjaaminenkaan ollut ihan sitä mihin fysiikkani on tottunut, eli kevyeen sisätyöhön. Kun pääsimme kotiin, olimme molemmat melkoisen poikki. Kuppi vaahtokarkkikaakaota ja syömättä jääneet eväspötykät nautittiin raukeina mukaviin purjehduskerrastoihin pukeutuneina. Nehän ovat melkein kuin legginssit? No oikeasti ne ovat ihan kauheat ja lököttävät vielä pepusta, mutta tämä oli niitä hetkiä, kun se ei jaksa haitata.

 

 

 

 

Juhannustunnelmia

Melkein voisi sanoa, että meillä oli urkkajuhannus. Juhannusaaton iltana nimittäin pyöräilimme "Suomen Portofinoon" syömään ja tuulettumaan ihmisten ilmoille. Se on näillä kulmilla varmin sijainti tunnelmalliselle juhannukselle ja väenpaljoudelle. Laitoin muuten jalkaani ns. seikkailukorkkarit (matalat kiilakorot ja slingback), joilla voi kipsutella mukavasti ja turvallisesti lähes missä tahansa.

Ruokaterassilta siirryimme rannan suosikkikahvilaamme, jossa nautimme jälkkärijätskit ja meni siinä vielä toiset juomatkin. Kävelimme jonkun aikaa rannassa ja sitten meitä alkoikin väsyttää, joten päätimme, että emme tällä kertaa jää odottamaan kokon sytytystä. Urheilimme kunnioittettavan pituisen matkan (vitsivitsi) kotona odottavan yökakun luokse. Omatekoinen mansikka-valkosuklaamoussekakku on juhannuksen perinteitämme. Useimmiten se on nautittu perheveneessä tai appivanhempien mökillä, mutta maku ei juurikaan kärsi vaikka sitä syö kahdestaan kotona.

Juhannuspäivänä vaihdoimme urheilulajia pyöräilystä ja kävelystä purjehdukseen. Kello oli aamulla herättämässä, jotta ehtisimme purjehtimaan päiväretken 606:lla ennen pahimpia sateita. Matkaan pakattiin lounassämpylöitä, limut, suklaapötykät ja Frezzakahvia. Varauduimme  siihen, että emme kiinnity laitureihin vaan nautimme eväät taas lennossa/plaanissa. Näinhän siinä sitten kävikin. Mukaan pakattiin myös reipas retkimieli ja tyttöjen wc (nämä kulkevat ymmärrettävästi käsi-kädessä), joka näkyy tuossa laiturilla taaimmaisena. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä biologisen septitankin tilavuus riitti.

Sää oli pilvinen, mutta kohtuullisen lämmin. Alkumatkasta pääsimme ajamaan hetken aikaa spinnullakin. Olipa mukavaa!

Tuuli oli todella vaihtelevaa. Välillä kelluimme kuvioita, eikä oikein mitään tapahtunut. Yhden sillanalituksen jouduimme paluumatkalla jopa melomaan kallioiden blokatessa viimeisenkin tuulenvireen. Jossain välissä mies teki spinnusäkistä tyynyn ja heittäytyi veneenpohjalle horrostamaan tokaisten: "Vie meidät kotiin". Mokoma laiskiainen ;)

Olin koko reissun pinnassa ja hyvissä puuskissa 606:sta sai pidellä aika lujasti. Niiden aikana mieheni esitti virkeimmillään hienoja "trapetsitemppuja" pelkkien jalkaremmien varassa. Vähän tuossa pohdiskelin, että kovemmalla kelillä ja pidemmillä matkoilla on aika helppo hankkia itselleen jännetupintulehdus tai muu rasitusriesa pinnatassuunsa. Myös niska on taas aika jumissa pinnaohjailuun liittyvästä sivuistunnasta yhdistettynä tähystämiseen ja virtauslankojen vahtaamiseen. Mutta silti: "Tää onnea on!"

(P.S. Pandan sävyinen purjehdustakki etsii tositarkoituksella harmaata tai mustaa sadehaalaria)

Toisia purjehtijoita ei tällä retkellä juuri näkynyt. Suurin osa veneistä on olettavasti siirtynyt rannikolta saaristokohteisiin juhannukseksi - niinhän mekin useimmiten. Yhden matkaveneen kanssa kuitenkin vähän kisailimme ja voitimmekin (ilman spinnua). Paluumatkalla, sivuvastaisella ja sateen alettua, oli taas tavanomaiset olosuhteet - viileää. Saaristomeren bandida ja bandido eivät siitä välittäneet, vaan vetivät kaulurit korville ja antoivat keulatyrskyjen huuhtoa etukantta.

Kaikkiaan juhannuspäivänä purjehdttiin nelisen tuntia, noin 15 mailin lenkki. Olin pinnassa sekä lähdössä että rantautumisessa ja hoidin sen ohella vähän muitakin tehtäviä. Myötäisellä hoidin pinnan ohella isopurjeen jiipeissä. Muuten harjoittelinkin tuttuja juttuja, niitä joihin tarvitaan paljon harjoitustunteja. Kun iltapäivällä tulimme kotiin, olin kaikin tavoin aivan poikki. Keitin kahvit, vedin villasukat jalkaan ja hautauduin torkkupeiton alle sohvalle palautumaan. Eikö sen voisi tulkita merkiksi siitä, että vietimme todellisen urkkajuhannuksen?

Pientä pinnausta ja pyllerrystä

Niin sitä päästiin taas parin viikon tauon jälkeen pinnaamistreeneihin 606:lla. Aurinkoisena iltana maalta päin puhalsi ihanan lämmin, mutta oikukas tuuli. Jos ei olisi keskittynyt likimain tiukkapipoisesti oppimaan, olisi tällaista kesäiltaa voinut pitää sykähdyttävän romanttisena ♥
 

Herra Opettaja on kaikessa kilpailuhenkisyydessään koko ajan kannustanut tiukempiin käännöksiin, lähempää poijua. Siinä on jonkun kerran puomi hiponut jyhkeän jääpoijun terästötteröä, kun olen yrittänyt tätä vaatimusta noudattaa. Melkein on tehnyt mieli laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta. Tänään tuntui että tiukemmat käännökset sujuvat hallitummin - ja huhhuijaa - vähemmän jännittävästi. Tänään harjoittelimme vauhtikurvailua aivan poijua hipoen, jolloin veneessä pysyy vauhti vastatuulessakin. Toisekseen minulta vaaditaan alusta alkaen kisastrategiaa myös luovimisen suunnittelussa poijulta toiselle. Niinpä niin...

Monet asiat sujuivat taas varmemmin ja silloin pystyy avaamaan silmänsä uusille havainnoille purjeiden trimmaamiseen. Tavoitteena on hoitaa tänä kesänä isopurjeen trimmaus pinnalla ohjaamisen ohella. Vielä en kuitenkaan uskalla määritellä sille aikataulua. Hengasin tänään jo vähän rohkeammin jalkaremmien varassa kovemmissa puuskissa. Peeppu luistaa kuitenkin vaarallisen oloisesti veneen laidalla, joten ihan sen kyljelle asti en uskaltautunut istumaan.

Tänään 606:sta löytyi myös jarrut - ihan kiva. Harjoittelimme hidastamista ja tarkkaa merkille pysähtymistä ensin merellä, jotta myös rantautuminen sujuisi helpommin. Jarrurustekniikoista treenasimme keulan kääntämistä piihin oikeaan aikaan suhteessa pysäytysmerkkiin, peräsimellä mutkittelua vauhdin hidastamiseksi sekä puomin ja isopurjeen kääntämistä manuaalisesti vastatuuleen. Tuolla viimeisellä, vain pienveneisiin sopivalla tekniikalla vene saatiin jopa pakittamaan purjevoimalla. Myös peräsimellä vispaamista kokeilimme ohjailun avuksi tilanteessa, jossa vauhti on olematon.

Parit kömmellys-pyllerryksetkin tein tänään veneessä. Yhdessä "hurjia g-voimia" tuottaneessa jiipissä menetin yllättäen tasapainoni, kompastuin jalkoihini, horjahdin kohti veneen perää, kimposin siitä kuin flipperin pallo vasten matalaa laitaa ja laskeuduin Hannu-Hanhen onnella laidalle istumaan. No harm done - paitsi että käännös teki pienen vanavedestä haivaittavan mutkan. Toinen sähläys-käännös tapahtui kun lippikseni lippa tarttui isopurjeen skuuttinaruihin ryömiessäni puomin alta toiselle laidalle vendassa. Sekunnin kymmeneksen hämmästelin mihin jäin kiinni. Lippis pysyi tietysti päässä, koska se oli nakutettu kiinni ponnariin ja vielä varmistusnarulla hakaneulan kanssa paitaan. Voisikohan sen vielä varoiksi teipata leukaan?


Olin pinnassa sekä lähdössä että rantautumisessa. Varsinkin rantautuminen meni mallikkaasti optimaalisissa olosuhteissa pelkällä tuulivoimalalla. Olin onnesta soikeana, vaikka taisin väsymykseltäni unohtaa ilmaista sen ääneen. Lisää tällaisia treenejä - kiitos!

Pinnaaminen kannattaa

Olin eilen ”purjehduksenopettajan virkaa sivutoimisesti hoitavan” mieheni kanssa taas treenaamassa pinnalla ohjaamista ("pinnaamista") 606:lla. Ensimmäiseksi väännän rangan rottingille ja toetaan, että edistyminen näkyy ja tuntuu jo nyt, joten pinnaaminen on kannattanut. Paljon on vielä harjoitustunteja edessä ennen kuin saavutetaan vakaa osaaminen ja automatisoituneet manööverit erilaisissa olosuhteissa sekä parempi tarkkuus,  mutta nyt olen vauhdikkaassa sivutuulessa matkalla kohti todellista merenneitoutta. Toisin sanoen nyt alkaa olla kivaa ja edes jotkut tehtävien osaset alkavat sujua automaattisesti. Mahtava tunne! Heh… mieheni jopa totesi eilen, että hänellä oli vähän tylsääkin, kun vene kulki aina oikeaan suuntaan. Oppiminen on tässä vaiheessa kuin suklaata söisi paitsi että kuluttaa paljon enemmän energiaa.

Eilen taisi olla aika tyypilliset saaristo-olosuhteet: keskituuli 4-5 m/s, paljon puuskia n. 8 m/s ja tuulensuunta alituiseen pörräävää. Harjoittelimme kolmioradalla poijujen kiertoa sekoitellen vendoja ja jiippejä. Välimatkoilla luonnollisesti luovittiin, ohjattiin sivutuulessa ja lasketeltiin myötäisellä. Tuulen suuntaa ja voimakkuutta piti vimppelin puuttuessa arvioida aallokosta sekä purjeista. Sain hyviä käytännön vinkkejä tarkkaan ja sortovapaaseen suuntimiseen ratapurjehduksella sekä uusia perusoivalluksia suunnan nostamiseen ja laskemiseen. Näiden vinkkien ansiosta Herra Opettaja palkittiin ”Tiistain Dalai Laama”-tittelillä. Satamasta lähdöt ja rantautumiset tehtiin tietysti pelkällä purjevoimalla. Siinä kohtaa strategiset ratkaisut teki vielä Herra Opettaja, mutta yritän päästä niistäkin pikkuhiljaa paremmin jyvälle. Nosturia olen sentään jo oppinut käyttämään veneen ställingille nostossa. Vähänkö tuli taas äijä olo ;)

Moni varoittelee siitä, miten hankalaa purjehduksen opettelu voi oman puolison kanssa olla, mutta se riippuu varmaan paljolti pariskunnan persoonista ja ylipäätään keskinäisestä kommunikoinnintavasta. Me emme muutenkaan koskaan puhu toisillemme epäkunnioittavaan sävyyn, joten siinä on jo aika hyvä pohja. Väsyneenä tiuskiminenkin suunnataan asioille, eikä toisillemme. Toisekseen minusta on hirvittävän tärkeää olla itse oppilaana aktiivinen kysymään, pyytämään selityksiä, pyytämään täsmennyksiä, sanomaan jos ei osaa tai ymmärrä sekä ilmaisemaan asianlaita jos ei vielä uskalla jotain juttua harjoitella. Niin ja suukottaa välillä kiitokseksi! Avoimuus ja aktiivinen kommunikointi kannattaa tässä kohtaa. Analysoin myös käännösten jälkeen itse ääneen, miten se minusta sujui, jonka jälkeen mieheni täydentää itsearviotani ja antaa vinkkejä seuraavaa varten. Oppimiseni on ensisijaisesti omalla vastuullani ja mies on siinä vahvana tukena.

Nyt kulkee – kunhan riittäisi aikaa ja energiaa!

Pitkää pinnaa

Tänään oli aika tarttua pinnalla ohjaamisen harjoitteluun, vaikka se tuntuu nyt suorastaan vähän keljulta verrattuna ruoriin. Ainoa pinnavene, jota voimme käyttää harjoitteluun, on pieni 606 kölivene. Saimme onnekkaasti juuri sopivan kelin: poutaa ja hiljaista tuulta 3-5 m/s. joka tosin pyöriskeli omia aikojaan miten sattuu. Hiljaisen tuulen etuina oli, että puomin kopsahdus sattui vähemmän ja 606 pysyi helpommin pystyssä. Sopivan jännää se oli joka tapauksessa! Opettajana toimi tänään oma urospurjehtijani, joka hoiti samalla sekä isopurjeen että fokan skuuttaamista. Lisäksi hän toimi myötäisellä puomin preventterinä, jottei tule vahinkojiippiä.

Jatkopinnasta on jäänyt entuudestaan vähän ikävä maku suuhun. Tämä saattaa johtua siitä, että 606:ssa on käännöksissä mahduttava ohjailun ohessa aika pienestä kolosta puomin alta ja ylimääräinen nivel pitkässä yläraajassa ei siinä paljon auta. Olin suunnitellut, etten käytä tänään jatkovartta ollenkaan, mutta kokeilen sen käyttöä pikkuisen sivutuulessa.

Pelottava jatkopinna osaavissa käsissä

Miten kävikään? Jatkopinna unohtui tassuuni ja siinä sitä harjoiteltiin huomaamatta manööverejä hankalamman kautta. Haasteelliseksi osoittautui kääntää vene juuri oikeaan suuntaan samalla kun kiepsautti jatkopinnanvarren takakautta ympäri ja ryömi reippaasti puomin alta toiselle laidalle katse menosuuntaan kiinnittyneenä ja pysäytti peräsimen keskiasentoon itseään siirtäessä. Harmitti tietysti joka kerta kun ei onnistunut ja itse vielä tiesi minkä virheen teki. Toisaalta tuli hyvä mieli aina kun onnistui edes sinne päin ja pienissä jutuissa oli parannettavaa.

Tässä sitä jatkopinnaa nyt kuitenkin kesytetään

Urospurjehtija tuli välillä kokeilemaan miten hän itse hoitaa käännöksen rutiinilla, jotta osasi paremmin analysoida minun räpistelyäni ja antaa uusia ohjeita. Teimme parin tunnin treenin aikana paljon vendoja ja muutamia jiippejä. Myös mutkittelu (ilman vendoja tai jiippejä) osoittautui hyödylliseksi harjoitukseksi ergonomisten pinnanohjausliikkeiden ja ohjausasennon harjoittamiseksi. Samalla sai tuntumaa siihen, minkä verran vene kääntyy tietyllä liikkeellä.

Tänään tuli monta kertaa sellainen olo, että ymmärrän jonkun asian, mutta tarvitsen vain toistoa-toistoa-toistoa, jotta se automatisoituu ja saan yhdistettyä kaikki nämä pienet osavaiheet yhteen, jolloin käännös alkaa sujua rutiinilla. Toukokuun Gloriassa oli aiheeseen sopiva Tuomas Enbusken  kolumni, jossa hän kertoi niin sanotusta 10 000 tunnin säännöstä. Sen mukaan minkä tahansa taidon opettelu vaatii vähintään 10 000 tuntia harjoittelua. Jipii! Olen tämän illan jälkeen taas pari tuntia lähempänä tuota purjehdustaidon saavuttamista ja onneksi miehelläni on pitkä pinna minua opettaessaan!