Romantiikkaa vai tekniikkaa Storågskärissä

Elokuinen lomapurjehduksemme eteläisellä Ahvenanmaalla sujui seikkailun hengessä. Storågskärin merikarhusatamaan saavuimme ahtailla vesillä ja sakeassa sumussa isoja kalanpyydyksiä väistelleen ja rantauduimme köliä kolistellen. Kun lopulta saimme Namusen parkkiin, lähdimme heti tutkimaan meille uutta merikarhusaarta. Saaressa oli paljon tilaa ja hienoja näköalapolkuja, jotka tosin olivat melko vaikeakulkuisia. Korkeuserot olivat suuria ja kalliot jyrkkiä - taitaa jäädä osalta seniori-seilaajia nämä kiertämättä. Saunapoluilla oli kivasti lankongeja, mutta saunoille oli myös reilusti matkaa.

Elokuun alussa puolukat punertuivat ja mustikoita oli runsaasti makupaloiksi. Olin taas suu ja sorkat mustina ja todennäköisesti hymyilin kuin hirvi mustikanröhnät hampaitteni välissä. Mutta tämä on tätä primitiivistä metsäneläimen onnea: suoraan varvikoista laiduntaminen toimii aina.

Kiipeilyn välillä pysähdyimme hengähtämään itäisellä saunalla samuisiin maisemiin. Sillä toisella saunalla emme nyt käyneetkään. Karhusaunojen maisemat ja oma rauha ovat pieniä aarteita (vaikkei saunoisikaan). Ne on rakennettu poikkeuksellisen kauniiden maisemien äärelle ja saunarakennukset on lähes aina onnistuttu sulauttamaan nätisti maastoon. Tämän saunan rantakallio kelpaisi vaikka tanssilattiaksi.

Kuusilla oli joku erityisen tuottoisa käpyvuosi. Tilannetta paremmin ilmaiseva kuva oli pahasti ylivalottunut, mutta uskokaa pois: en ollut eläissäni nähnyt niin överisti käpyjä.

Poluilta ja kallioilta avautui hienoja näkymiä sumuisten saarten sokkeloihin. Kalliot olivat aika liukkaita ja siinä sai taiteilla kieli keskellä suuta ja vähän varmistella, ettei käy köpelösti.

Saimme retkemme aikana ensimmäisen kaverinkin Storågskäriin, mutta koska täällä on pitkä matka joka paikkaan, emme harmiksemme ehtineet laiturille vastaanottamaan tulijoita. Kaikkiaan meitä yöpyi Storågskärissä elokuun ensimmäisenä perjantaina kolme venettä.

Pitkä vuorikiipeilyretki sai nälän raivoamaan ja ruoka upposi tänään ehkä vielä paremmin, kuin normaaliin karjuvaan merinälkään. Sen jälkeen mies halusi viedä minut soutelemaan. Ooo! Sydämenkuvat silmissäni laitoin pelastusliivit päälleni ja astuin soutuveneeseen. Aurinkokin laskisi pian ja olisi mahdottoman kaunista. Tuijottelin hykerrellen Kipparin sinisilmiin ja kuuntelin veden liplatusta.

Vähän se sitä romantiikkaa karisti, kun mies ojensi minulle 2,5 metrin hiilikuitukepin ja komensi luotaamaan laitureiden edustat. Okei... Pyllistelin veneestä putoamisen partaalla hihat märkinä tökkien rantoja. Se kävi pidemmän päälle jo vähän käsivoimillekin, kun piti nostaa ja laskea luotausvälinettä liikkuvassa veneessä. No selvisi siinä ainakin se, että meille on itälaiturissa ehkä toinenkin riittävän syvä paikka ja uudessa laiturissa ehkä kaksi poijua, mutta länsilaituri on kaikkein epävarmin 2,30 syväyksellemme.

Nämä saarisokkelot olivat joka tapauksessa ihania paikkoja soudella ja iltavalo loi tunnelmaansa. Jostain aivorunkotasolta kumpusi mieleeni lapsuudesta tutun Katri Helenan biisin kertsi: "Vasten auringon siltaa, säteet myöhäiseen iltaan, sinut vierelleni tuon ja sulle hellyyteni suon, mmm-mmm-mmm-mmm (ei voi muistaa ihan kaikkea)..."

Kävimme ohimennen juttelemassa kesän aikana jo vähän tutuiksi tulleiden muiden venekuntien kanssa ja vietimme sitten mukavan illan omassa itälaiturissamme. Nautimme vähän manchegoa viikunahillolla ja punaviiniä. Siinä unohtui alkuillan kölin kolhimisen mielipahat ja sumuseikkalun jännitykset. Vaikka aina toivoo, että kaikki sujuisi hyvin, niin toisaalta jos ei koskaan mitään sattuisi, niin saattaisi se olla jo vähän tylsääkin. 

Kesäaika on jo täällä! 

Ihanaa huhtikuun alkua kaikille!

Sumuseikkailu ja kilin-kolin Etelä-Ahvenanmaalla

Perjantaina 7.8. kesäloma oli parhaimmillaan. Päätimme jatkaa meille uusiin merikarhusatamiin tutustumista. Aurinkoisena aamuna huolsimme ensin rauhassa veneen ja juttelimme vielä kiireettömästi tuttujen kanssa Maarianhaminan länsisataman laiturilla. Lähtö siirtyi lähemmäs puolta päivää, mutta edessä oli vain 22 mailin purjehdus Maarianhaminasta ulkomeren kautta Ahvenanmaan Föglöhön, merikarhujen Storågskäriin. Alkuun luovimme rennosti 4 m/s tuulessa ja paistattelimme auringon lämmössä.

Merikarkki (karimerkki) oli huollossa.

Kobba Klintarilla oli paljon vierailijoita kun ohitimme sen ja siitä pääsimme siitä purjehtimaan 3-11 m/s sivutuuliin. Ruotsinlaivoista vilkuteltiin meille ja me vilkuttelimme takaisin. Hyräilin lapsuuden suosikkisarjan tunnaria: "Laaaav bout - ti-dittii..." Etenimme hyvällä lomafiiliksellä.

Avoimilla vesillä etenimme saariston tuntumassa ja matka taittui mukavasti. Pari mailia ennen satamaa saavuimme kapeisiin saarten väleihin ja laskimme purjeet. Sitten alkoikin jännittävien tapahtumien sarja...

Olimme vierailla vesillä ja saarisokkeloon oli yllättäen sijoitettu kalankasvatusaltaita. Aluksi näytti siltä, että niitä ei mahtuisi kiertämään, mutta reitti näytti avautuvan lähestymisen myötä. Siinä samassa ihmettelin missä palaa, kun matalien saarten yli luikerteli savukiehkuroita. Varsin nopeasti selvisi, että kyseessä olikin sakea sumu, joka sulki näkyvyyden pahimmillaan kahteen veneen mittaan ympärillämme. Hiljensimme vauhtia  ja seurasimme sormet ristissä karttaohjelmaamme. Meidän oli edettävä suoraan sumua kohti kiertääksemme kalankasvatusaltaat. Vastoinkäymisillä on tapana kasaantua ja toivoin kovasti, että kontaktihäiriöinen navigointiläppärimme ei petä meitä juuri nyt - ja toiveeni toteutui.

Merikarhusaarille on tyypillistä, että kun niihin ajetaan sisään tarkasti merikarhukirjan ohjeiden mukaan, kaikki menee hyvin. Karhukirjan mukaan ajetaan silloinkin, kun virallisiin karttoihin on merkitty reitille kivikko. Reitit eivät aina ole helppoja tällaisille syväykseltään yli 2 m veneille.

Lähestyimme Storågskärin kivikkoista aluetta hyvin varovasti. Lahdessa ajoimme hiljalleen itälaituriin, jossa syvimmät paikat sijaitsevat. Yritimme ensin rantautua sen kolmanneksi pohjoisimpaan poijuun ja silloin se tapahtui. Olin pinnassa ajamassa, kun noin 3 metriä ennen laiturin saavuttamista kuului mahtava "Pom" ja Namusen köli kolahti kiveen. Kippari kiroili hetken, mutta tajusi pian, että tapahtunut mikä tapahtunut. Kippari peruutti Namusen takaisin lahdelle ja otimme tuumaustauon.

Minä juoksin varoiksi tarkistamaan kölin kiinnitysalueen pilssistä ja kaikki oli siellä ehjää (on syytäkin, meillä on siellä ekstravahvistukset). Veden korkeus oli vain hieman alle normaalin. Päätimme lähestyä uudelleen, nyt pohjoisimpaan poijuun niin, että mies ajaisi. Nyt pääsimme rantaan saakka ja minä keräsin rohkeuteni hypäten keulasta laiturille - koska oli ihan pakko. Jännitysten sarja: kala-altaat ahtaissa väleissä, sumusuunnistus tiukoissa kurveissa vierailla vesillä, kölin kolistelu ja keulasta hyppiminen purkaantui tärisevinä jalkoina ja pitkänä lohtuhalina.

Mutta täällä nyt olimme, uudessa Merikarhusaaressa ja aluksi ihan  kahdestaan. Storågskärin tutkimusmatkastamme kerron lisää seuraavassa postauksessa.

Mukavaa alkavaa viikkoa

 ja hyvää pääsiäistä!

Merten sankari

Kävin sunnuntaina virallisen Sankarikoulutuksen (kyllä, oikeasti!) ja sain siitä oikein tutkintotodistuksenkin. Pohdin samalla mitä kaikkea merellä olisi hyvä osata. Olen kieltämättä melko kurssi-orientoitunut: perehtymällä asioihin etukäteen ei tarvitse keksiä kaikkea itse ja opetella kantapään kautta kun tilanne on jo käsillä. Turvallisuusasioissa pelkän oman kokemuksen kautta oppimiseen luottaminen on vaarallistakin. Kaikkeen on hyvä varautua ja sen jälkeen toivoa että ne kurssit ja harjoitukset osoittautuvat "turhiksi".

Veneilijällä olisi hyvä olla veneen käsitteylyyn ja huoltamisen, navigoinnin sekä meriteiden sääntöjen hallinnan lisäksi myös hyvät kansalaistaidot. Jos merellä sattuu ja tapahtuu on osaava miehistö tietysti aina lähin apu. Esittelen tässä muutamia hyödyllisiä kursseja, joista osa on kansalaistaitoja ja osa juuri veneilijöiden turavallisuuteen keskittyviä.


1. Ensiapukurssit

Kävin uusimassa EA1-kurssin kolme vuotta sitten, eli sekin pätevyys on juuri vanhenemassa. Kirjoitin ensiapukurssin kokemuksistani tuolloin postauksen Osaavampi auttaja ja nyt sen luettuani totesin, että perusasiatkin voivat muuttua ja käytännön taidot ruostua. EA2-kurssi kannattaa opettajan mukaan käydä aikaisintaan vuosi EA1-kurssin jälkeen, sillä se alkaa EA1-kurssin pikakertauksella. SPR:n kurssitarjontaan ja oheismateriaalihin pääset tutustumaan tästä. SPR:n 16 tunnin EA1-kurssi kustantaa tällä hetkellä 97 €. Jotkut saavat EA-kurssien päivitykset työpaikaltaankin, mutta myös jotkut pursiseurat järjestävät niitä, jolloin painopiste on enemmän veneillessä tyypillisissä tilanteissa.

 2. Alkusammutuskoulutus

Lähi-Tapiola on aika reilu tarjotessaan tänä vuonna 100 000 suomalaiselle ilmaisen alkusammutuskoulutuksen, josta saa paloturvallisuus- ja alkusammutusosaamisen päälle vielä virallisen AS1-tutkinnon. AS1-kortti on voimassa viisi vuotta. Hanke on nimetty vetävästi "sankarikoulutukseksi" ja kursseja järjestetään ympäri Suomen. Kurssitarjonnan ja lisätietoa löydät täältä: Sankarikoulutus.

Kurssi on ilmainen myös niille, jotka eivät ole Lähi-Tapiolan asiakkaita. Tosin joudut ilmoittautuessasi antamaan yhteystietosi ja saat varmasti jossain vaiheessa yhteydenoton vakuutus-asioissa. Kurssin teoriaosuus suoritetaan verkko-opintoina. Minulla kului siihen reilut puoli tuntia. Sisältö oli hyvin tiivistetty ja opetusvideot havainnollistavia. Verkossa piti vastata muutamiin kysymyksiin ja käydä läpi kaikki verkkomateriaali, jotta sai lopuksi printattua opintosuoritusotteen. Se tarvitaan mukaan käytännön harjoitteluun.

Käytännön harjoittelu tapahtui Prisman parkkipaikalla. Siellä sain kokeilla palon alkusammutusta sammutuspeitteellä ja käsisammuttimella käytännönläheisten vinkkien kera. Voisi luulla, että homma on ihan helppoa, mutta harva teki täydellisen suorituksen. Palon sammuttaminen vaatii vähän rohkeuden keräämistä ja muutamia niksejä, joita ei halua alkaa tositilanteessa ihmettelemään. Omalta osaltani oli hyvä huomata, mitä tehtäviä hoidan leikatulla oikealla ja mitä taas terveellä vasemmalla kädelläni. Harjoituksen järjestäjä lainasi osallistujille paloturvalliset takit, mikä samalla vähän lämmitti kalsean sumuisessa kelissä. Käytännön harjoitus yhdessä teoriaosuuden kanssa oli monella tapaa hyödyllinen. Suosittelen sekä veneileville että kelle tahansa.

3. Hätämerkinantoharjoitukset

Näitä järjestävät pursiseurat yleensä kerran vuodessa talviaikaan. Tilaisuuksissa on mahdollisuus harjoitella mm. hätärakettien ja soihtujen käyttöä turvallisissa olosuhteissa ja hyvien neuvojen saattamana. Samalla pääsee eroon vanhenemassa olevista tai jo vanhentuneista raketeistaan. Haaveena hyvä kuva -blogin Katinka oli hiljattain tällaisessa harjoituksessa ja kirjoitti siitä erinomaisen informatiivisen postauksen: joka löytyy täältä: Hätämerkinantoharjoitus. Jos ei pääse mukaan harjoitukseen, niin vähintäänkin pitää käydä kauden alussa läpi omat raketit, soihdut ja savut: tarkistaa niiden kelpoisuudet ja kerrata miten juuri näitä omia malleja käytetään.


4. Veneilijän pelastautumiskurssi

Koko päivän mittaisella kurssilla tarjotaan paljon tietoa mm. pelastautumisvälineistä ja harjoitellaan pelastautumista altaassa eri olosuhteissa. Jopa kopteriin pelastautumista pääsee kokeilemaan. Itse en ole kurssia käynyt, mutta ystäväni Katinka on pätevöitynyt tälläkin alalla ja bloggasi kurssipäivästä loistavan tekstin vajaa vuosi sitten: Veneilijän pelastautumiskurssi Lohjan Meriturvassa. Kannattaa lukea Katinkan kokemuksista - ne avasivat ainakin omia silmiäni. Pelastautumiskursseille voi päästä osallistumaan esimerkiksi pursiseuransa ryhmässä tai yksinkin suoraan Lohjan Meriturvan kautta. Kurssin hinta on noin 160 €, sisältäen ruuat.

Jos olen ihan rehellinen, niin en ole varma uskaltaisinko mennä tällaiselle kurssille, vaikka pitäisi, olisi varmasti hyödyllinen ja kaikkea. Tuohon liittyy vielä muutama henkilökohtainen issue, joka olisi käsiteltävä alta pois ennen osallistumista. Hatunnosto Katinkalle ja muille rohkeille veneilijöille!

5. Rannikkolaivurin radiotutkinto

Pidän "meri VHF-kurssiakin" turvallisuusasiana, koska huvikommunikointi kulkee nykyään lähinnä kännykoillä ja netin kautta. Suoritin itse rannikkolaivurin radiotutkinnon (SRC) jo neljä vuotta sitten, siis ennen veneemme valmistumista. Postaus tuosta kurssita on luettavissa täältä: Rannikkolaivurin tutkinto ja VHF-DSC -vempeleet.

Rannikkolaivurin radiotutkinnon kurssimateriaalin voi hankkia Viestintäviraston sivuilta, opetella asiat itsekseen ja käydä vain tenttimässä tutkinnon. Suosittelen kuitenkin kurssia, koska sieltä sai kurssimateriaalia laajempaa tietoa meriturvallisuudesta ja erilaisista VHF-laitteista sekä pääsi harjoittelemaan käytännössä. Tutkintomaksu on tällä hetkellä 45,40 €, todistusmaksu 43,75 € ja 12 tunnin kurssi kustansi vuosia sitten 30 € sisältäen materiaalit. Ilman tutkintoa ei VHF-laitteeseen saisi edes koskea, vaikka sellainen veneessä olisi. Tutkinto on kerran suoritettua ikuinen. Eli jollakin miehistön jäsenellä tämä tutkinto tulisi olla. VHF ja etenkin DSC toimii sellaisillakin alueilla, joilla kännykkä välttämättä ei ja DSC:n kautta voi jopa lähettää automaattisesti omat koordinaattinsa Meripelastukseen. Meillä VHF-DSC -laitteeseen on integroitu myös vastaanottava AIS, joka ilmoittaa laivojen sijainnin.

Kuulumisista sen verran, että revähtänyt pohkeeni alkaa olla kunnossa, joskaan ei vieläkään ihan entisensä. Tanssit kuitenkin jatkuvat taas ja olen saanut jo aika hyvin kirittyä sairausloma-aikaani. Sisäsaaristo on tääällä edelleen jäässä, vaikka ensimmäinen Merikarhujen saaritukikohta avattiin juuri viikonloppuna. Kaminami on nauttinut viikonloput mieheni hellästä hoivasta ja huomiosta. Vaikuttaa siltä, että oleelliset huollot on jo tehty, mutta nyt mies keksii keskimällä jotain mukavaa pientä venehommaa sietääkseen paremmin vesillelaskun odottelua. 

Valoisia kevätpäiviä!

Skuuttikramppia ja lukuhetkeä Ruotsi-Maarianhamina -legillä

Palaan vielä hetkeksi viime kauden kesälomareissujen muistoihin, sillä näköjään niihin liittyvät valokuvat olivat onnekkaasti säilyneet tietokoneen nollauksesta huolimatta vanhan varakopion palautuksessa. Tosin menetin kuvien käsittelyt, joten vähän ylimääräistä hommaa se kuitenkin teetti.

Elokuun 5. päivänä lähdimme ajoissa aamulla Tukholman Saariston Särsöstä takaisin kohti Maarianhaminaa. Johan siinä oli yksi yö Ruotsissa nukuttukin. Sää oli edellisen päivän (reippaan tuulen, sateen ja salamoinnin) vastakohta: puolipilvistä ja päivän mittaan jopa +23 asteen lempeää lämpöä. Lähtiessä ei tuntunut ihan niin seikkailulle kuin edellisenä päivänä. Olin tietysti eilisen merenylityksen jälkeen jo "melkein avomeripurjehduksen konkari".

 
Joskus kuvittelen, että Ruotsissa on kaikki paremmin, mutta ainakin purjehdustuulet ovat yhtä oikukkaita ruotsalaistenkin saaristossa. Nostimme heti purjeet saariston sokkeloissa keveisiin sivu- ja myötätuuliin ja nautimme maisemista.

Olimme edenneet ensimmäisen parin tunnin aikana vain 10 mailia ja tuuli vaikutti yhä väsyneemmältä puhaltamaan purjeisiimme. Noh, dieselponit veivät meidät mukavasti pois viimeisestä kapeikosta ja pääsimme pian parempiin purjehdustuuliin.

Edessä oli genaakkerilla laskettelua 5-6 m/s myötäisiin tuuliin. Otin ensimmäisenä kisatyyliin aktiivisen genaakkerin skuuttausvuoron ulkosaariston läpi avomeren äärelle. Samalla kävimme pedagogista keskustelua geneekkeritrimmauksesta - parisuhteen laatuaikaa siis.

Ehkä päivän jännittävimpiä hetkiä: ruotsinlaiva menee kauempana ohi... että niin hyvin sujui tämä purjehduspäivä.

Kiskottuani innokkaasti tunnin verran genaakkerin skuuttia väsähdin. Tämä purjehdus on nimittäin kestävyyslajin urheilua. Käsiini oli iskenyt skuuttikramppi: sormia ei saanut suoraksi kuin hampaita kiristellen. Niskakin oli väsynyt ja suu kuivunut santapaperiksi. Mies oli kyllä kysynyt moneen kertaan haluanko pitää taukoa, mutta en halunnut. Olen usein todella sinnikäs väittämään että "Jaksan kyllä", varsinkin kun toinen tarjoaa apua.

Määräsin Kipparin skuuttiin ja aloin itse viettämään lokoisaa lomapäivää. Avomerellä oli leppoisassa kelissä pidemmän päälle jo vähän tylsääkin ja niinpä hain kaikki mukavuudet takakannelle: säkkituolin, juomaa ja hyvän kirjan.

Jouduimme vähän leikkailemaan siksakkia genaakkerin kanssa, koska tuuli oli täysmyötäistä. Olipa hauskaa kun oli tilaa lasketella Lumikilla ihan miten tykkää ja tuuli on tasaisempaa. Saaristossa seilatessa on koko ajan puuhaa ja aina saa säätää. 

Lähempänä Ahvenanmaan vesiä purjehdimme suureen sinilevälauttaan, josta otin "näytteitä" valkoiseen ämpäriin. Se oli vielä hiutalemaista, ei sakeaa puuroa, mutta haju oli aistittavissa. Surullista.

Loppumatkasta saimme uhkaavan kisakumppanin: synkät sadepilvet lähtivät takaa-ajoon ja kiritimme Kaminamia parhaaseen vauhtiinsa. Eipä niissä tuulissa juuri 7-8 solmua kovempaa päässyt sivumyötäiseenkään. Muutama sadepisara sai meidät kiinni juuri kun saavuimme "Ålannin pyramidille" eli Kobba Klintarille. Avomeriosuus oli kestänyt 4 tuntia 40 minuuttia ja koko 56 mailin matka tasan 9 tuntia.

Koska Ahvenanmaalla paistaa aina aurinko, ei sadekaan uskaltanut jahdata meitä enää länsisatamaan ja paistattelimme siellä ihanassa elokuun ilta-auringossa. Ajoin Kaminamin tutun karhuveneen vieruskaveriksi. Kun Namunen oli pakattu tajusimme olevamme nälkä-nääntymyksen partaalla. Suurin osa rannan ravintoloista oli jo elokuussa suljettu, joten suuntasimme keskustan Koti-Pizzaan. No sieltä olikin sitten gluteeniton pizza loppu. Alun pettymys osoittautui kuitenkin onnenpotkuksi, sillä nyt tuli käytyä (ennemmin yökerholta näyttävässä) paikallisessa Diablossa. Sieltä sai herkullista pizzaa, myös gluteenittomalla pohjalla - suosittelen! Sen jälkeen olisin voinut pökertyä onnesta noille sohvan lampaantaljoille.

Tuttuja olikin satamssa lopulta useampi venekunta. Olin matkalla rannan huoltotiloihin, kun minut kaapattiin laiturilta komeaan Maestroon katsomaan sisätiloja. Hienot ne olivatkin ja samalla juttelin ennestään tutun rouvan kanssa heidän Ruotsin retkistään ja sain hyviä vinkkejä. ARC Baltic -kisaajat kemuttivat laiturilla ja väsyneiden Kippareiden joukosta löytyi joku tuttukin.

Vietimme juuri sellaista parhaimpien haaveiden samettisen pehmeää elokuun iltaa Maarianhaminassa. Huokasin syvään ja totesin, että paras aika vuodesta on juuri tässä ja nyt. Olen kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa tässä kaikessa rauhassa unelmiemme veneessä upeassa paikassa ja kaikki on hyvin. Muoviset lonkkupulot kolahtivat kumeasti, kun kippistimme niitä yhteen. Otimme raikkaat kulaukset ja nautimme olostamme jutellen, lueskellen ja maisemia katsellen lämpimän illan hämärtyessä.

Ihanaa alkanutta viikkoa!

Linnut sirkuttava jo aamuisin ja 

päivät pitenevät veneilykauden lähestyessä kohisten.