Härjänmaankarilla keikkuen

Tiistaina oli aika siirtyä lähemmäs kotisatamaa. Härjänmaankari on lähin merikarhusatamme, noin tunnin koneajon päässä kotisatamastamme, joten sinne ei tule yleensä lähdettyä. Paluumatkalla sinne poikkeaminen tuntui luontevammalta, kun matkaa oli enemmän. Viimeksi olemme olleet siellä perheveneellä 13 vuotta sitten, kun vietimme kihlajaisiamme. Matka alkoi taas tunnin koneajolla livetäksemme heikossa tuulessa luovimisesta.

Tunnin verran luovimmekin, kun tuulta saatiin vähän lisää ja sitten se vasta riemuksi muuttui, kun tuuli kääntyi sivummalle ja saimme nostaa coden.

Ei sitä tuulta yhtään liikaa ollut, mutta ilo sekin oli, että pääsimme tänäänkin taas vähän sitä nopeammin.

Myötätuulella code toimi myös vähän isompana virsikirjana. Samalla livuimme hiljalleen sisäsaaristoon, jossa sinilevää oli selkeästi vähemmän ja ilmakin oli sen myötä raikkaampaa.

Yksin ei tarvinnut tänäänkään seilata. Kohta kehittyy varmaan rasitusvamma jatkuvasta moikkailusta.

Lähestyimme Härjänmaankaria varovasti, sillä tämä on taas uusi satama Kaminamille. Yöksi oli luvattu voimistuvia pohjoisensuuntaisia tuulia, joten katsastimme ensin etelälaiturin. Sen syvyys ei kuitenkaan vakuuttanut, joten siirryimme tuulisemmalle puolelle. Olipa mukava rantautua, kun vastassa oli joukko hyväntuulisia ihmisiä auttamassa ja jututtamassa.

Kerrankin tuuliennuste piti paikkansa: illalla puhalsivat pohjoisensuuntaiset tuulet 7 m/s suoraan laituriin. Veneet pompiskelivat vähemmän riemuissaan. Päätimme kuitenkin, että emme lähde maitojunalla kotisatamaan, vaikka Kaminamin perä kuinka loiskisi aallokossa ja tuuli ulvoisi mastossa. Poijut painuivat veden alle ja soutuveneellä kiinniteltiin veneisiin lisäköysiä toisiin poijuihin. Keikuttuamme ensin lastuna laineilla täytimme Kaminamin vesipainolastit ja se sekä vakautti keikkumista että vähensi perän loiskeääntä.

Myöhemmin illalla tuuli vähän rauhoittui ja nautimme kallioilla kauniista kesäillasta. Härjanmaankarilla yöpyi tiistaina yhteensä seitsemän venettä.

Se tunne, kun kaikki on absoluuttisen hyvin - se on jotenkin niin helppo saavuttaa kauniina iltana meren äärellä tärkeimmän ihmisen kanssa. 

Blogipostauksissa tulee olemaan nyt pientä taukoa, aiomme olla ihan tosissamme lomalla ja enimmäkseen merellä...

Luontoelämyksiä ja hernesoppaa Sänkörenissä

Maanataina matkamme jatkui Kasnäsistä länteen kohti merikarhusatama Sänköreniä, jossa emme olleet käyneet aiemmin perheveneelläkään. Tyynelle merelle, polttavan auringon alle muodostui konettajien karavaani. Kasnäsissä syöty "aamupalan jälkiruoka -jätski" ei kauan viilentänyt.

Kun puolitoista tuntia oli pöristelty, saimme vih-doin kevyttä 2-3,5 m/s tuulta ja vieläpä sopivasti sivulta code zero -purjeellemme. Kuten näkyy... sinilevälautat raidoittavat merta....

Codella saavutimme tuulennopeuden ja ajoittain pääsimme taas siihen hyvään "vauhti luo lisää vauhtia -oravanpyörään", jolloin Kaminami ui tuulta nopeammin kiinni isompia veneitä. Kippari myhäili tyytyväisenä: "Tämä on juurikin se syy, miksi paatissa pitää olla code!" Code toi myös helpotusta helteeseen: sukelsin vilvoittavaan ilmavirtaan ja hakeuduin purjeen luomaan varjoon sivukannelle.

Siinä oli vähän merirosvotunnelma: liidimme mustilla purjeilla kiinni toisia veneitä ja heti kun seuraava vene oli kantaman päässä tulitin sitä kameralla. Taas on kuvia tulossa joulukortteina monelle kipparille. Hykertelin tyytyväisenä jokaisesta onnistuneesta otoksesta. Saimme liidellä äänettömästi purjeilla kaksi tuntia, eli lähes puolet koko 29 mailin matkasta.

Loppumatkasta tuuli loppui ja veneet rikoivat meren peilipintaa perävanoillaan.

Sänkörenissä on laiturit saaren molemmin puolin. Aiemmin saapunut karhuherra teki vaikeita päätöksiä saaren laella: kumman veneen hän auttaisi rantaan, meidät "takapihalle" vai toisen veneen "etupihalle". Avun saivat tällä kertaa etupihan seniorit, ihan hyvä. Ajoin helposti rantaan, kun oli tyyntä ja menimme hissukseen Kaminamille uuteen laituriin. Levälauttojen pistävä haju ärsytti sieraimissa. Illan mittaan veneen kannelle kertyi tiheään erilaisia kuolleita hyönteisiä. Pökertyivätkö ne kuumuuteen vai saivatko ne myrkytyksen? Päätimme kuitenkin jäädä, sillä Sänkörenin lahti on kaunis ja ruuhkakautena emme halunnet lähteä enää etsimään vapaita ja syviä satamapaikkoja muualta. Toisella puolella satamaa kävi yksi vene, joka poistui melkein saman tien.

Sänköreniin jäi yöpymään kaksi venettä saaren kummallekin puolelle. "Etupihan" laituria leimaa saaristolaistunnelma vastarannan punamultamökkeineen. "Takapihan" laiturit ovat enemmän luontomaisemien äärellä, mutta myös hieman vaikeakulkuiset jyrkkine kallioineen.

Iltapäivällä lämpömittari näytti varjossa + 27 astetta ja tuulta ei ollut henkäystäkään. Hiki valui noroina jokaisesta ihohuokosesta. Saaren tiheäkasvuisessa osassa, jossa sauna ja vessa sijaitsevat, parveili agressiivisia paarmoja ja hyttysiä. Tiedätte varmaan tunteen... siinä ei kaipaisi muuta kuin pulahdusta viileään veteen. Vesi oli kuitenkin sakeaa hernesoppaa. Tässä karhusatamassa ei ole kaivovettä, joten meriveden pilaantuminen vaikutti myös saunomiseen.

Haju ärsytti hengitysteitä ja illan mittaan sain tietyntyyppisen päänsäryn. Sellaisen jonka saa esimerkiksi jouduttuaan hengittämään savuista ilmaa. En usko sinilevän hajujenkaan olevan terveellisiä ja juotuna jo 2 dl tuota mönjää riittää tappamaan ihmisen.

Maisemat olivat kuitenkin kauniit ja meillä oli rohkeita lintu-naapureita, joiden puuhia oli mukava seurata.

Mies tahtoi oluen, koska ei kuulemma päässyt ilman sitä kunnolla sisään kirjansa sielunmaailmaan. Päivälliseksi laitoin näppärää ja maistuvaa veneruokaa  - avokaadopastaa. Kun vatsa kurni vielä illalla, paistoin lettuja ja kävimme läpi molempien parhaat lettumuistot lapsuudesta.

Sänkörenissä on upeat iltamaisemat. Kuvasimme niitä vielä yömyöhäänkin. Haluan ilman muuta tänne vielä uudestaankin, kunhan levätilanne helpottaa.

"Siiviläpilvien" kauneutta on vaikea vangita, koska valo elää niissä sellaisella herkkyydellä, jota kamera ei ilmaise.

Naapurimme kansanvene uinui pinkissä meressä.

GoProlla pääsi kuvaamaan peilaavaa veden pintaa pitkin...

Mukavaa viikonloppua kaikille! 

Silkkihääpäivää yllätyssatamassa

Sunnuntaina vietimme 12. eli silkkihääpäiväämme ja samalla 18 vuoden yhteiseloa. Niin että mihin tämä aika oikein menee ja mistä sitä tulee? Äiti-Kipparilla ja Isi-Kipparilla on käyttöoikeus erääseen ulkosaariston yksityiseen saareen, jossa on kaunis laguuni ja omaa rauhaa. Olemme käyneet siellä monena vuonna perheveneellä ja rakastan sitä paikkaa! Olimme suunnitelleet purjehtivamme sinne perhe-eskaaderina seuraavaksi yöksi. Annoimme senioreille puoli tuntia etumatkaa, ennen kuin starttasimme Tammosta. Aika pian nostimme taivaan täyteen purjetta ja pääsimme etenemään sillä hyvää vauhtia hiljaisessa myötätuulessa.

Jouduimme vähän leikkaamaan täysmyötäistä tuulta ja minä ohjasin jiipit. Muuten annoimme Georg von Gyropilotin ohjata apparenttituulen mukaan ja mies skuuttasi Lumikkia.

Pääsimme ohittelemaankin ja samalla opin joitain juttuja seuraamalla toisten veneiden toimintaa mieheni selostuksen säestämänä.

Sandön hiekkasärkkä on Saaristomeren ihme. Se jatkuu aivan siitä varoittavalle itäviitalle saakka ja heti viitan toisella puolella meillä oli 28m syvää.

Tuuli ryhtyi tanssittamaan meitä pillinsä mukaan ja hosuttuamme siinä riittävästi yhtä sun toista aloimme lopulta vaan nauramaan. Ensin tuli plägää ja mies oli jo laskemassa spinnusukkaa alas - mutta sitten saimmekin kuin tyhjästä 6 m/s puuskan ja kiidimme saman tien 7,4 solmun vauhtia. Sen jälkeen tuli oikeasti plägä ja vaihdoimme genaakkerin fokkaan, sillä hento tuuli puhalsi seuraavaksi sivuvastaisena. Kauempana seniorit seilasivat samaan suuntaan, mutta eri halssilla ja komeasti kallellaan, eli siellä tuuli mukavasti ja eri suunnasta. Tunnin kuluttua tuuli pyöri niin, että aina kuin teimme vendan, kääntyi tuuli mukanamme täysvastaiseksi. Ei siinä voinut kuin nauraa pyöriessään kevyen tuulen mukana melkein ympyrää pääsemättä mihinkään. Harkitsin jo yhden samppanjapullon uhraamista Poseidonille.

Onneksi puhelin soi ja Äiti-Kippari ilmoitti, että hekin luovuttavat nyt. Laskimme purjeet ja ajoimme loppumatkan koneilla peräkanaa. Satamaan sisäänajo on erittäin tarkkaa pitkää, mutkaista ja hyvin kapeaa väylää pitkin, jossa on mm. vedenalaisia riuttoja. Perheveneessä on aavistuksen pienempi syväys kuin Kaminamin 2,3 m, joten se meni edeltä tutulla rutiinilla. Etenimme hyvin hiljaa ja tarkat käännökset olivat aikamoista pyörähtelyä.

Sisäänajoa vaikeutti se, että ulkosaariston vedet olivat laajojen levälauttojen peittämiä. Yleensä laguunille ajettaessa joku tähystää aina keulasta, mutta nyt veteen ei nähnyt. Jossain kohtaa reitti kävi niin tukalaksi, että päätimme jättää tanssin kesken ja peruuttaa Kaminamin ulos. Seniorit jatkoivat vielä laguunille, mutta hekin tulivat sieltä pian pois: kaunis salainen laguunimme kun haisi levän vuoksi aivan kammottavalle. Niin surullista! Kirosin hiljaa itsekseni sekä helteet, että itä-naapurimme massajätepäästöt yhteiseen mereemme, mutta kokosin taas itseni ja keskityin tähän hetkeen.

Meillä ei ollut suunnitelmaa B, joten vedimme hatusta jotain tuttua ja helppoa: suuntasimme Kasnäsiin. Tarvitsisimme joka tapauksessa viimeistään seuraavana päivänä varikkopysähdyksen. Päätöksen myötä väylämme erkanivat Seniori-Kippareiden kanssa. Kasnäsin vesilläkin oli sinilevää, mutta vähemmän. Asteikolla: normaali, raparperisoppa, hernesoppa - se oli laihaa raparperisoppaa, eikä haju hyökännyt ylle. Pieneen sadekuuron saimme siellä aluksi niskaamme, mutta kirkastuihan se taivas siitä taas myöhemmin.

Meikä-Merenneito ajoi kyllä taas ihan hienosti ulkolaituriin aallokossakin. Skoolasimme sille ja alustavasti jo juhlapäivällekin  kylmää Belliniä. Muitakin herkkuja oli illaksi varattu ja ilman Äiti-Kipparia ja Isi-Kipparia niitä oli nyt tuplaten. Myös suloisia paketteja vaihdettiin.

Kasnäsissä mennään tietysti aina kylpylään. Me uimataidottomat teemme pientä vesijumppaa terapia-altaassa lapsiperheiden seurassa. Kukaan ei varmasti luullut minua merenneidoksi, kun uida räpistelin pärskien ja puuskuttaen maksimatkani: noin 20 metriä aikuisten altaassa. Olin kiitollinen, ettei uimavalvoja tullut pelastamaan kesken harjoitukseni. Onneksi on olemassa kevyet ja mukavat pelastusliivit ja ne ovat aina myös päällä veneessä.

Meillä oli ihanat fiksut ja hiljaiset moottorivene-naapurit ja nautimme illasta hissukseen omassa veneessämme. Yksi loman hienoimpia juttuja on mahdollisuus olla yhdessä 24/7.