Viime kesän purjehdusten selkeänä ykköskohteena oli ilman muuta Utö. Purjehdimme sinne lämpimänä poutapäivänä, tasaisessa 6-7 m/s tuulessa. Silti ilmassa oli mukavaa seikkailun tuntua, kun pääsimme saariston suojista avomerelle ja saimme pientä maininkia ja keulatyrskyä. Tavallaan oli vähän harmi että pääsimme perille jo kolmen tunnin seilauksella, mutta toisaalta jäi enemmän aikaa nauttia paikan päällä Utön fiiliksistä.
Elokuun alussa sesonki oli Utössäkin jo hiljentynyt ja laiturissa oli mukavasti tilaa. Kävimme kahvilassa, valokuvapuodissa ja opastetulla majakkakierroksella. Kuvasin innokkaasti ja valo oli koko päivän ja illan todella hieno. Saunoimme hotellilla, istuimme iltaa ja hyppelimme saaressa. Sitä tavallista perheveneilyä siis. Utö on silti erityinen paikka kaikelle tavanomaisellekin tekemiselle.
Sää oli täydellinen. Poutapäivää seurasi lempeiden tuulien yö täysikuulla. Lähdimme mieheni kanssa iltamyöhään katsomaan majakan valon syttymistä ja kuutamoa. Silloin tajusin, että se on tässä: satumainen taikayö! Sen tietää, kun sen kohtaa kaikilla aisteillaan ja voi jakaa kokemuksen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa. Sirkat sirittivät äänekkäästi taustanaan tuulen humina ja meren kohina. Heinikko aaltoili pehmeästi ja muuttuva valaistus väritti kalliot aina uusiin sävyihin. Tuulet tuoksuivat merelle ja ilmaa ahmiessa alkoi jo hengitysteitä kirvellä. Vietimme pitkät tovit avomeren puoleisilla kalliolla; juttelimme, kiehnasimme, kuvasimme ja odotimme valon syttymistä. Kokeilin kallioilla lämpimikseni muutaman joogasarjankin ja siinäkin oli tavanomaista enemmän taikaa. Silloin mietti, että pitääkö aina mukamas matkustaa mapallon toiselle puolelle hakemaan näitä elämän huippuhetkiä...
Mielestäni Utöstä tekee erityisen monta asiaa yhdessä. Ulkosaariston jylhät maisemat ja mahdollisuus tuijottaa avomerta tuulen tuivertaessa tekee aina vaikutuksen. Utöllä on myös tarunhohtoinen historia ja tarinat kiehtovat luonnostaan ihmismieltä. Oman fiiliksensä paikkaan luo myös se, että elämä täällä - melko kaukana kaikesta ja säiden armolla - on jatkuvaa pientä seikkailua.
Seuraavana päinä kävelimme niemennokkaan ja ihastuimme tyrskyäviin kallioihin sekä kivikkoisiin katajapeltoihin. Sitten oli aika lähteä sadepilvien saattelemana. En haluaisi dramatisoida, mutta kun todella taivaskin itki, kun jouduimme lähtemään! Päätin että tänne palataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti