Juhannusreissulla Kaminamin ensimmäiseen karhusaareen

Varmaan jokainen veneilijä pohti torstaina lähteäkkö juhannusreissuun vai ei. Sunnuntaina meteorologi selitti telkussa, miten Suomi on kahden valtavan korkea- ja matalapaineen välissä ja meille virtaa kylmyyttä suoraan Pohjoisnavalta. Ei tosiaan voinut olla huomaamatta, että jaamme saman säätilan jääkarhujen kanssa. Emme kuitenkaan ole kovin nirsoja säiden suhteen, joten lähdimme torstai-iltana sateiselle 30 mailin purjehdukselle kohti merikarhusatama Tammoa. Kaiken kaikkiaan juhannusreissussa koettiin yhtä sun toista, mutta ensimmäisen illan purjehduksen suurin seikkailu taisi olla se, että satoi vettä pastasalaattikippoon ja kaffemukiin.

Viileään (+12) keliin vastasimme vaatetuksella. Code zerolla pääsimme leppoisassakin tuulessa mukavaan matkavauhtiin, eli suunnilleen Kaminamin matkanopeuteen koneella (reilua 6-8 solmua). Mikäs siinä oli lipuessa. "Ihanaa, taas me ollaan täällä" -hymy irtosi ihan kevyesti.

Kotirännimme Rymättylässä houkuttelee jostain syystä merirosvolaivoja ja aina ne ilahduttavat. Tähän mennessä ne ovat olleet niin ystävällismielisiä, että en enää ryntää kätkemään muumimukejamme tai piiloutumaan kevlar-purjeen taakse suojaan tykkitulelta. Tämä hollantilainen satulaiva Safier tuli vastaan torstaina ja sunnuntain paluupurjehduksella näimme suomenlipun alla purjehtivan vastaavanlaisen aluksen. Ovat ne upeita!

Puoli kahdeksalta saavuimme Nauvon losseille. Autolla Nauvoon pyrkivät olivat kuulemma jonottaneet lossille tunteja. Pientä juhannusruuhkaa oli vesilläkin, mutta vaisummin kuin lämpimämpinä viikonloppuina. Purjehdusruuhkissa on onneksi helppo sukkuloida oman vauhdin mukaan - mikä vapaus!

Tunti Nauvon lossien  jälkeen tuuli hiipui ja ajoimme loput kuutisen mailia koneella. Sää kirkastui ja aurinkokin vähän pilkisteli. Tuntuu että merellä jokainen ilta on yksilöllinen; maisemat ja säätila ovat aina hieman erilaiset kuin aiemmin.

Tammon lähestyessä valmistelimme rantautumisen hyvissä ajoin. Merikarhusatamassa on velvollisuus ottaa aina seuraavat tulijat vastaan, mutta jos rantautuu myöhään ei palvelua voi odottaa; ihmiset ovat saunassa, ruuanlaitossa tai nukkumassa. Niinpä kello 21.40 aikoihin koitimme saapua hissukseen. Rantautuminen sujui ihan hyvin kahdestaankin.

Kun saimme veneen kiinni, tuli naapurista vanhempi karhuherra pahoittelemaan, ettei ollut kuullut tuloamme ja jäi hetkeksi rupattelemaan. Äiti-Kipparilla ja Isi-Kipparilla on laaja tuttavapiiri ja kaikki haluavat yleensä vähän jututtaa miestäni, eli perheen Pikku-Karhua, joka on juuri itsenäistynyt omaan matkaveneeseensä. Olemme olleet monissa merikarhusatamissa useina kesinä Äiti-Kipparin ja Isi-Kipparin kanssa retkeillessä, mutta tämä oli Kaminamin ensimmäinen merikarhusatama. Skoolasimme sille ja samalla viikko sitten tapahtuneelle 1000 mailin ylitykselle mittarissa.

Tammoon tuli vielä meidän jälkeemme kaksi venettä, yhteensä siis vain viisi venettä torstaiyöksi.

Mies meni vastaanottamaan seuraavan tulijan laituriin. Suojaisa lahti oli tyyni ja ilta kaunis, joskin viileä. Koska saimme lämppärin veneeseen vasta tämän kauden alussa, pidämme sitä edelleen vähän luksuksena. Joka kerta hymyilyttää, kun sitä lämpöä vaan tulee sieltä tuubista - ja niin paljon kuin tahtoo. 

Söimme vielä myöhään lonkku-pizzat ja voi että maistui hyvälle! Se on mahtava tunne, kun on ollut monta tuntia ulkona sään armoilla ja illalla väsyneenä saa nälkäiseen masuun lämmintä ruokaa ja sen jälkeen voi vain pökertyä pehmoiseen petiin.

Yö sujui rauhallisesti ja viime syksyn kaupallisten satamien kiertelyn jälkeen arvostan sitä suuresti näissä karhusatamissa. Merikarhuilla on paljon sääntöjä, mutta ne myös pitkälti toimivat ja takaavat sen, että saunasysteemit, oma rauha ja mukava retkeily mahdollistuu. Minusta sekin on todella hienoa että "karhusatama ei ole koskaan täynnä", eli laiturin ollessa jo piukassa kaikki tietävät, että seuraava vene kiinnitetään kakkosriviin.

Joka tapauksessa, sää on mikä on - ei se onnellisuus yleensä ole siitä kiinni.