Ensimmäinen yöretki - ruosteinen rantautuminen Pyytinkarille

Vihdoinkin yöretkelle! Lauantai-iltana vaihtuivat mekko, helmet ja tumma puku niin nopeasti kerrastoihin ja coretexeihin että se näytti silmänkääntötempulta. Suurin osa kotisatamme veneistä oli koulujen päätösviikonloppuna jäänyt paikalleen. Kello 18.15 irroitimme kiinnitysköydet ja lähdimme koneella ajaen synkkien pilvien alle kohti pursiseuran Pyytinkaria. Vähän kylmääkin oli, joten piileskelimme tuulensuojassa hytin takana.

Kuljimme uutta reittiä ja ilahduimme tästä hauskasta "tuubimökistä" tai -saunasta.

Olimme yhtä vapaita kuin tuo lokki.

Vajaan seitsemän mailin matka taittui tunnissa. Jos yötuulet sallivat, otamme aina paikan Pyytinkarin "takapihan" pienestä laiturista ja nautimme omasta rauhasta. Ajoin ensimmäistä kertaa tällä kaudella parkkiin. Kotisatamassa meillä on kylki-peräparkki, johon mies pakittaa. Poijuihin ajan minä. Nyt sattui vähän puuskaista sivutuulta ja tulimme laituriin ensimmäisenä. Taitaa kyllä pikkasen olla tuo ajaminen ruosteessakin... 1. yritys: poijuköysi jäi viimehetkellä jumiin vinssin taakse. 2. ja 3. yritys: vauhdinsäätelyn ongelmaa - tuuli vei. 4. yritys: mies pääsi keulasta laituriin, mutta myös Kaminami kopsautti kevyesti nenänpäänsä - ei tullut kuitenkaan vammoja kenellekään. Tärisin sekä vilusta että jännityksestä. Kyllä - olisi pitänyt pukea ajoissa lisää vaatetta. Arvatkaas mitä mieheni sanoi rantautumisista? Antoi kärsivällisesti ohjeita ja totesi aina kerta toisensa perään rauhallisena. "Otetaan uusiksi". Että jos tästä jotain traumoja tulee, niin ihan omaa ajatteluaan saa syyttää.

Ehkä se onni oli sitäkin suurempaa, kun siihen liittyi myös helpotusta jännittävän rantautumisen jälkeen. Kävimme Pyytinkarin etulaiturilla ihmisten ilmoilla sen verran, että kirjasimme käyntimme ja laskimme veneet: kuusi + Kaminami. Nyt on todellakin lakkiaisviikonloppu...

Vähän piti tietysti kerätä luontoelämyksiä saaresta ja nauttia endorfiinihumalasta. Pidän edelleen luontoa samanlaisena ihmeenä kuin lapsena. Kyykin Uudessa-Seelannissakin pitkiä aikoja tutkiskelemassa rantaan ajatuneiden valtavien merilevien ominaisuuksia. Miten ihminen voi olla niin piittamaton, että tuhoaa jotain niin kaunista ja viisasta silloinkin, kun sitä olisi helppo suojella, esimerkiksi olla roskaamatta saaristoa?

Juhlistimme yöretkeilyn aloitusta ja (lopulta) onnistunuttua rantautumista Bar Kaminamin drinkeillä. Foliosateenvarjot nutturassa suojaavat ehkä tutkan säteiltä?  Veneessä kotoilu oli juuri sitä elämän ihanuutta, jota olen nyt kaivannut. Jossain vaiheessa hoksasimme, että sehän on "äntligen fredag" ja Club Kanimami... Naminami... Kanimani... Minimani... Kaminami! Loop soitti hyvää musaa, mutta tanssi-intoa löytyi tänään lähinnä Kipparilta. 

Hyvin neulattu, verkotettu ja kevyesti lakattu nuttura kestää yön tai kaksikin - nukun se päässä ja silottelen aamulla pahimmat pörröt. Sitä jäin pohtimaan että lisäsikö veneen wc:n oveen kiinnitetty peili onnellisuutta vai kävikö päinvastoin? Aiemmin kysyin aina Kipparilta ennen ihmisten ilmoille menoa: "Onhan mun tukka tosi hyvin?", vaikka tiestin sen olevan peikko-kunnossa. Kippari vastasi aina naurahtaen: "Onon" ja olimme tyytyväisiä. Nyt peili näyttää faktat ja se ei enää olekaan niin kiva. Lämppäri lämmitti Kaminamia ja puolilta öin oli mukava nukahtaa tyynessä yössä.