Ei mennyt niin kuin Sari Multalalla – nimittäin eilinen 606-purjehdukseni
kahden kuukauden 606-tauon jälkeen. Olin menettänyt kertaalleen jo opittuja taitoja,
manööverit olivat kömpelömmät, pinnakäden ergonomia puutteelinen ja huomasin aristavani taas ulompana reunalla hengaamista.
Mutta mies se jaksaa opettaa aina vaan, kärsivällisesti kuin viilipytty ja
viisaasti kuin ”dalalailai-laama”.
Veneen tyhjentämiseen vedestä, veteen nostamiseen ja kaikkien
vempeleiden asentamiseen kului aamusta kolmisen varttia, mutta hiphei – sitten
mentiin! Meillä oli paperikartta mukana ja pohdimme vasta laiturista
irrottuamme minne seilaisimme. Päätimme lähteä kohti (mun) anoppilaa ja kihersimme jo
mahdollisuudesta yllättää Äiti-Kippari ja Isi-Kippari kesken rauhallisen
sunnuntaipäivän.
606 pärjäsi reippaassa 6-9 m/s tuulessa yllättävän hyvin
joillekin isoille veneille ihan ilman spinnuakin. Pikkuveneessä ollaan aivan
aallokon äärellä ja tyrskyt kastelevat varmasti. Jossain kohden nuolaisin
tönkkösuolattuja huuliani ja totesin että maistuu seikkailulle. Sadevaatteet, kasvot
ja veneen kansi saivat kunnon pesun. Onneksi oli lämmin päivä ja onneksi laitoin
aurinkolasit suojaamaan silmiä meri-huuhteilta. Aallokon ollessa korkeimmillaan
vene keikkui sen verran, että sivumyötäisellä oli järkevämpää istua veneen
pohjalla. En tiedä miten tämän kaikenkattavasti sanoisi, mutta olimme vaan niin
onnellisia, elimme vahvasti siinä hetkessä.
Kun anoppilan ranta lopulta näkyi, soitin pikapuhelun Äiti-Kipparille: ”Onko grilli kuumana? Ollaan ihan just teillä ja tullaan muuten mereltä!” Siellä ne appivanhemmat sitten odottivat laiturilla kameran (ei sentään grillin) kanssa. Teimme muutaman kunniakierroksen, huutelimme hetken veneestä ja käännyimme kotimatkalle. Otin samalla evässämpylät esiin ja luoviminen olikin vähän hankalaa yksikätisesti reippaammassa tuulessa.
Paluumatkalla kotisatamaan meni sitten muutaman kerran kuin Sari Multalalla. Harjoittelimme aalloilla surffaamista: mies pumppasi isopurjetta ja minä yritin tarkkailla aallokkoa ja laskea kurssia juuri oikealla hetkellä, jotta pääsisimme aallon matkaan. Muutamia kertoja onnistuimme ratsastamaan isommalla aallolla mainiota vauhtia pitkän matkan. Se on hieno tunne, ihan parasta! Meidän omasta veneestä tulee kuulemma varsinainen aalloilla surffaaja - mahtavaa! Juuri kun ilo oli ylimmillään, saavuimme suojaisempaan kohtaan ja aallokko rauhoittui veneen vauhtia hitaammaksi – mmmööö…
Matkan aikana mies ehti pitää pienen teorialuennonkin, jolle
ilmoittauduin innokkaana mukaan, vaikka olin ainoa oppilas ”luokassa”. Se koski
tuulentulokulmaa ja sain taas jonkun selkeyttävän perusoivalluksenkin.
Virtauslangoista keskusteltiin taas lisää ja totesin asian olevan edelleen
epäselkeä: tulkintaan vaikuttaa niin moni asia, että sitä pitää vielä
pureskella ja harjoitella käytännössä ajatuksen kanssa. Miniluento oli hyvä,
mutta kun jäin hetkeksi pohdiskelemaan sen sisältöjä oli keskittymiseni herpaantuminen
antanut oikukkaalle tuulelle mahdollisuuden viedä vene taas retuperälle. Jos
olisin nuorempi, olisin saattanut hermostua itselleni, mutta nyt totean: olen
tässä vaiheessa oppimistani. Purjeilla rantautuminen sentään sujui helpolla
tuulensuunnalla ihan mallikkaasti. Venekin saatiin ylös ja pakettiin, vaikka kröhöm... eräällä nosturinkuljettajalla oli ensin hallintalaitteet väärin päin kädessä.
Ne pinnalla ohjaamisen taidot, jotka ehtivät alkukesästä jo vähän automatisoitua ovat siis aikalailla kadonneet. Kaikki vaatii taas täyttä keskittymistä ja kokonainen päiväpurjehdus oli pitkä aika täydelle keskittymiselle. Eikä se eilisessä tuulessa ja aallokossa ohjaaminenkaan ollut ihan sitä mihin fysiikkani on tottunut, eli kevyeen sisätyöhön. Kun pääsimme kotiin, olimme molemmat melkoisen poikki. Kuppi vaahtokarkkikaakaota ja syömättä jääneet eväspötykät nautittiin raukeina mukaviin purjehduskerrastoihin pukeutuneina. Nehän ovat melkein kuin legginssit? No oikeasti ne ovat ihan kauheat ja lököttävät vielä pepusta, mutta tämä oli niitä hetkiä, kun se ei jaksa haitata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti