Pinnaaminen kannattaa

Olin eilen ”purjehduksenopettajan virkaa sivutoimisesti hoitavan” mieheni kanssa taas treenaamassa pinnalla ohjaamista ("pinnaamista") 606:lla. Ensimmäiseksi väännän rangan rottingille ja toetaan, että edistyminen näkyy ja tuntuu jo nyt, joten pinnaaminen on kannattanut. Paljon on vielä harjoitustunteja edessä ennen kuin saavutetaan vakaa osaaminen ja automatisoituneet manööverit erilaisissa olosuhteissa sekä parempi tarkkuus,  mutta nyt olen vauhdikkaassa sivutuulessa matkalla kohti todellista merenneitoutta. Toisin sanoen nyt alkaa olla kivaa ja edes jotkut tehtävien osaset alkavat sujua automaattisesti. Mahtava tunne! Heh… mieheni jopa totesi eilen, että hänellä oli vähän tylsääkin, kun vene kulki aina oikeaan suuntaan. Oppiminen on tässä vaiheessa kuin suklaata söisi paitsi että kuluttaa paljon enemmän energiaa.

Eilen taisi olla aika tyypilliset saaristo-olosuhteet: keskituuli 4-5 m/s, paljon puuskia n. 8 m/s ja tuulensuunta alituiseen pörräävää. Harjoittelimme kolmioradalla poijujen kiertoa sekoitellen vendoja ja jiippejä. Välimatkoilla luonnollisesti luovittiin, ohjattiin sivutuulessa ja lasketeltiin myötäisellä. Tuulen suuntaa ja voimakkuutta piti vimppelin puuttuessa arvioida aallokosta sekä purjeista. Sain hyviä käytännön vinkkejä tarkkaan ja sortovapaaseen suuntimiseen ratapurjehduksella sekä uusia perusoivalluksia suunnan nostamiseen ja laskemiseen. Näiden vinkkien ansiosta Herra Opettaja palkittiin ”Tiistain Dalai Laama”-tittelillä. Satamasta lähdöt ja rantautumiset tehtiin tietysti pelkällä purjevoimalla. Siinä kohtaa strategiset ratkaisut teki vielä Herra Opettaja, mutta yritän päästä niistäkin pikkuhiljaa paremmin jyvälle. Nosturia olen sentään jo oppinut käyttämään veneen ställingille nostossa. Vähänkö tuli taas äijä olo ;)

Moni varoittelee siitä, miten hankalaa purjehduksen opettelu voi oman puolison kanssa olla, mutta se riippuu varmaan paljolti pariskunnan persoonista ja ylipäätään keskinäisestä kommunikoinnintavasta. Me emme muutenkaan koskaan puhu toisillemme epäkunnioittavaan sävyyn, joten siinä on jo aika hyvä pohja. Väsyneenä tiuskiminenkin suunnataan asioille, eikä toisillemme. Toisekseen minusta on hirvittävän tärkeää olla itse oppilaana aktiivinen kysymään, pyytämään selityksiä, pyytämään täsmennyksiä, sanomaan jos ei osaa tai ymmärrä sekä ilmaisemaan asianlaita jos ei vielä uskalla jotain juttua harjoitella. Niin ja suukottaa välillä kiitokseksi! Avoimuus ja aktiivinen kommunikointi kannattaa tässä kohtaa. Analysoin myös käännösten jälkeen itse ääneen, miten se minusta sujui, jonka jälkeen mieheni täydentää itsearviotani ja antaa vinkkejä seuraavaa varten. Oppimiseni on ensisijaisesti omalla vastuullani ja mies on siinä vahvana tukena.

Nyt kulkee – kunhan riittäisi aikaa ja energiaa!