sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Sumuseikkailu ja kilin-kolin Etelä-Ahvenanmaalla


Perjantaina 7.8. kesäloma oli parhaimmillaan. Päätimme jatkaa meille uusiin merikarhusatamiin tutustumista. Aurinkoisena aamuna huolsimme ensin rauhassa veneen ja juttelimme vielä kiireettömästi tuttujen kanssa Maarianhaminan länsisataman laiturilla. Lähtö siirtyi lähemmäs puolta päivää, mutta edessä oli vain 22 mailin purjehdus Maarianhaminasta ulkomeren kautta Ahvenanmaan Föglöhön, merikarhujen Storågskäriin. Alkuun luovimme rennosti 4 m/s tuulessa ja paistattelimme auringon lämmössä.



Merikarkki (karimerkki) oli huollossa.



Kobba Klintarilla oli paljon vierailijoita kun ohitimme sen ja siitä pääsimme siitä purjehtimaan 3-11 m/s sivutuuliin. Ruotsinlaivoista vilkuteltiin meille ja me vilkuttelimme takaisin. Hyräilin lapsuuden suosikkisarjan tunnaria: "Laaaav bout - ti-dittii..." Etenimme hyvällä lomafiiliksellä.




Avoimilla vesillä etenimme saariston tuntumassa ja matka taittui mukavasti. Pari mailia ennen satamaa saavuimme kapeisiin saarten väleihin ja laskimme purjeet. Sitten alkoikin jännittävien tapahtumien sarja...



Olimme vierailla vesillä ja saarisokkeloon oli yllättäen sijoitettu kalankasvatusaltaita. Aluksi näytti siltä, että niitä ei mahtuisi kiertämään, mutta reitti näytti avautuvan lähestymisen myötä. Siinä samassa ihmettelin missä palaa, kun matalien saarten yli luikerteli savukiehkuroita. Varsin nopeasti selvisi, että kyseessä olikin sakea sumu, joka sulki näkyvyyden pahimmillaan kahteen veneen mittaan ympärillämme. Hiljensimme vauhtia  ja seurasimme sormet ristissä karttaohjelmaamme. Meidän oli edettävä suoraan sumua kohti kiertääksemme kalankasvatusaltaat. Vastoinkäymisillä on tapana kasaantua ja toivoin kovasti, että kontaktihäiriöinen navigointiläppärimme ei petä meitä juuri nyt - ja toiveeni toteutui.



Merikarhusaarille on tyypillistä, että kun niihin ajetaan sisään tarkasti merikarhukirjan ohjeiden mukaan, kaikki menee hyvin. Karhukirjan mukaan ajetaan silloinkin, kun virallisiin karttoihin on merkitty reitille kivikko. Reitit eivät aina ole helppoja tällaisille syväykseltään yli 2 m veneille.



Lähestyimme Storågskärin kivikkoista aluetta hyvin varovasti. Lahdessa ajoimme hiljalleen itälaituriin, jossa syvimmät paikat sijaitsevat. Yritimme ensin rantautua sen kolmanneksi pohjoisimpaan poijuun ja silloin se tapahtui. Olin pinnassa ajamassa, kun noin 3 metriä ennen laiturin saavuttamista kuului mahtava "Pom" ja Namusen köli kolahti kiveen. Kippari kiroili hetken, mutta tajusi pian, että tapahtunut mikä tapahtunut. Kippari peruutti Namusen takaisin lahdelle ja otimme tuumaustauon.



Minä juoksin varoiksi tarkistamaan kölin kiinnitysalueen pilssistä ja kaikki oli siellä ehjää (on syytäkin, meillä on siellä ekstravahvistukset). Veden korkeus oli vain hieman alle normaalin. Päätimme lähestyä uudelleen, nyt pohjoisimpaan poijuun niin, että mies ajaisi. Nyt pääsimme rantaan saakka ja minä keräsin rohkeuteni hypäten keulasta laiturille - koska oli ihan pakko. Jännitysten sarja: kala-altaat ahtaissa väleissä, sumusuunnistus tiukoissa kurveissa vierailla vesillä, kölin kolistelu ja keulasta hyppiminen purkaantui tärisevinä jalkoina ja pitkänä lohtuhalina.



Mutta täällä nyt olimme, uudessa Merikarhusaaressa ja aluksi ihan  kahdestaan. Storågskärin tutkimusmatkastamme kerron lisää seuraavassa postauksessa.



Mukavaa alkavaa viikkoa
 ja hyvää pääsiäistä!


8 kommenttia:

  1. Huh! Aikamoinen reissu! Teillä on kyllä varmaan kerran jos toisenkin jännät paikat tuon syvyyden kanssa. Saarimatkailu ja kisavene on varmaan välillä vähän haastava yhdistelmä. Onneksi selvisitte! Ja ihana merikarkki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaminamin suunnittelu on lähtenyt siitä, että 2,3 on suurin mahdollinen järkevä syväys Saaristomerellä retkeillessä ja muut mittasuhteet on laskettu sen mukaan. Se sulkee meiltä joitain paikkoja pois, koska emme ole innokkaita vetämään jollaa perässämme, mutta onneksi niitäkin paikkoja, joihin pääsemme mukavasti pon vielä paljon. Sitten on muutamia tällaisia paikkoja, joihin pääsee täpärästi...

      Poista
  2. Lukutahtini vain kiihtyi kun seurasin, miten käy - tunnelman täysin tietäen. Ei kiva, ja varsinkaan tuo poks-vaihe. Kölin kolahdus on maailman kamalin ääni! Hiljaisella vauhdilla kai onneksi ääni on pahempi kuin vahinko. Mutta kyllä tulee ärräpäitä sen jälkeen, vaikka äkkiähän sitä tajuaa, että nyt pitää vaan selviytyä rantautumisvaiheeseen ja suorittaa se sitten turvallisesti. Teillä oli palkintona upea paikka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se kölin kolahdus on yllättävän kova ääni hitaassakin nopeudessa. Meillä tuo hiilikuituinen pelkistetty koppa vielä korostaa kaikkia ääniä aika kovasti. Siihen päälle vielä sen kolahduksen psykologinen vaikutus: "Ounou! Kuinka pahasti mahtoi käydä. Menikö kölin bulpin terävä nokka tohjoksi?" Paikka oli kyllä hieno ja sen faktan ohella että "tapahtunut mikä tapahtunut eikä se suremalla tästä muutu" mielipahakin hävisi nopeasti.

      Poista
  3. Onneksi ei käynyt pahemmin! Joskus jännitystä tuntuu olevan hieman liikaa, ainakin meikäläiselle, ja varsinkin yhdellä kertaa jos tulee monta haastavaa tilannetta, niin huhhuh. Ollaan myös kerran koettu samankaltainen tilanne, jolloin meilläkin oli onneksi vauhtia niin vähän, että ääni oli huomattavasti pahempi kuin lopulliset vauriot. Muistan kyllä että minullakin jalat tärisivät kun rantaan päästiin ja piti puhumalla purkaa tilannetta vielä moneen kertaan :)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullista, että moni muukin tietää miltä se kivien kolistelu tuntuu. Syksyllä oli taas helpottavaa nähdä kölin jäljet kunnolla kun vene nostettiin ja todeta, että ääni oli paljon paljon kovempi kuin vauriot pinnassa. Mullakin käy niin, että säikähdän kyllä kovasti, mutta vasta sitten kun siihen on aikaa. Eli ensin toimin järkevästi ja kun kaikki on tehty ja olemme turvassa, niin alkaa tärinä tai itkunpurkaus.

      Poista
  4. Olipa jännittävä reissu! Onneksi palkinnoksi pääsitte noin kauniiseen paikkaan ja laiturikomiteakaan ei ollut arvioimassa rantautumistanne :-) Taitaa meillä kaikilla veneilijöillä olla kokemuksia tuosta äänestä kuin köli ja kivi kohtaavat.
    Ei niitä iloisempia kohtaamisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, siinä olisi voinut tulla yleisöstä lisäjännitystä. Toisaalta jos joku olisi ollut jo paikalla, olisimme varmaan kyselleet tietääkö hän paikkojen syvyydestä, kun meillä on 2,30 syväys ja olsimme saattaneet saada tiedon kivestä. Varmaan se kivien kolistelu tulee meidän vesillämme vastaan lähes poikkeuksetta jokaiselle, ennemmin tai myöhemmin - jos nyt jossain meinaa purjehtia. Kiviset vedet otettiin huomioon Kaminamin kölin kiinnitysten suunnittelussakin, mikä oli yksi asia, jota englantilainen suunnittelija vähän ihmetteli :D

      Poista