Kaminamin nosto ja pirstaleita

Kaminami nostettiin vihdoin keskiviikkona ylös ja se pääsi lämpimään halliin talviunilleen. Menin itsekin aamulla kotistamaan siivousäpäreitteni kanssa ja tarkoituksena oli tehdä pieniä valmisteluja ennen nostoa. En kuitenkaan koskaan päässyt veneeseen saakka. Kävelin reipasta vauhtia aamukasteisilla laitureilla ja hups - laiturin päätyyn kääntyssäni lensin Aku Ankkamaisessa kaaressa ilmaan. Laskeuduin siitä oikean käteni varaan ja sanoin heti perään Kaminamin kannella seisoneelle miehelleni, että: "Nyt sattui pahasti."

Mies ja laiturin kalastajat tulivat katsomaan tilannetta ja totesin siinä, että nyt on lähdettävä ensiapuun. Tarkistin itse, että sormet liikkuivat ja niissä säilyi väri. Luunpäitä ei törröttänyt mistään ja ennen turvotuksen leviämistä ehdin kopeloimaan joten kuten kyynärluun ja värttinäluun, enkä löytänyt selkeitä irtopaloja. Nykäsin vielä itse sormista ranteen suoraksi ja pidin sitä koholla noin tunnin automatkan ensiapuun. Matkalla itkin ja puuskutin kipua, samoin ensiavun odotustilassa. Miehen lähetin kuitenkin takaisin satamaan, koska nostoaika oli jo sovittu. Kotiin pääsisi sitten aikanaan taksillakin. No, röntgenin jäkeen ilmeni, että sekä kyynärluun että värttinäluun päät ovat pirstaleina, mutta ihmeellisellä onnella palat olivat oikeilla paikoillaan. Pienen tuumailun jälkeen päädyttiin kipsaukseen ilman leikkausta. Ensi viikolla katsotaan sitten uudessa röntgenissä pitääkö sittenkin leikata. Mahtavaa palvelua muuten: sain valita kipsin lilan värin itse, vaikka olen aikuinen.

Loppuviikolle oli varattu siskosten syysristeily Gracella. Päätin, että sinne myös mennään, koska se oli jo sovittu ja eikä tilanne ollut niin paha, että pää olisi ollut kainalossa. Otin kipulääkkeitä ja pakkailimme ja tälläydyimme siinä hiljalleen siskoni kanssa. Sisko pesi tietysti hiukseni, mies kiharsi ne ja sisko viritti ponnarin. Vasen käsi kipparoi yhdessä hampaiden ja jalkojen kanssa ihmeen onnistuneesti arjen pikku tehtäviä. Olimme valmiina lähtöön, kun siskoni tuli aivan yllättäen viime hetkellä niin huonovointiseksi, että jouduimme jättämään risteilyn väliin. "Hei hei Grace, sinne se lähti ilman meitä..." Vähän kyllä harmitti.

Kaiken kaikkiaan olin kyllä taas Hannu Hanhi. Jos piti murskata ranne laiturilla, niin onneksi se tapahtui nyt kauden lopussa ja kotistamassa, eikä jossain Saaristomeren korvessa. Fysiologisestikin olin onnekas, sillä  lääkäri ihmetteli suuresti miksei koko värttinäluun pää ole irtopalana ja miten pirstaleet ovat pysyneet noinkin nätisti paikoillaan.

Blogin suhteen tulee jossain vaiheessa  hiljaisempaa, ellei kärsivällisyyteni oleellisesti kehity tähän yksisormi-naputteluun. Joitain lähes valmiita luonnoksia on helppo vielä viimeistellä julkaistavaksi, mutta muuten tässä menee viikkoja. Luen kyllä innokaasti seuraamiani blogeja - ne ovat nyt entistäkin esuuremmassa roolissa päivieni kultahippuina. Kommentointi voi kyllä jäädä nyt niukaksi.

 

Elämä jatkuu yksikätisenä vasurinakin.