Lumikilla Härjanmaankarille

Viikko sitten seilatun minisyysloman neljäs ja viimeinen satama oli merikarhusaari Härjänmaankari. Se sijaitsee Rymättylässä, noin seitsemän mailin päässä kotisatamastamme, mutta edellisen yön unipaikasta Sänkörenistä sinne sai sentään seilata reilut 30 mailia. Hiljaisella (2-5 m/s) myötätuulella matkaan kului isolla genaakkerillakin sopivat kuutisen tuntia. Huippuvauhtimme taisi sunnuntaina jäädä 7,2 solmuun, mutta Lumikilla pääsimme sentään etenemään ja aika merellä oli muilla tavoin upeaa.

Sää oli aivan uskomattoman kesäinen. Shortseissa ja T-paidassakin tuli myötäisellä kuuma. Ilman lämpötila oli 23 astetta ja meriveden 16. Aurinkorasvat olivat edelleen käytössä ja juomavettä kului.

Iltapäivällä jouduimme melkein tunniksi blägään, jolloin laskimme purjeet ja etsimme tuulta konevoimin. Lumikki jätettiin tietysti skuuteihinsa ja falliinsa valjastettuna säkkiin ja saimme sen siitä nopeasti käyttöön, kun tuuli taas vähän elpyi. Myöhemmin Nauvon losseilla oli vähän jännä kohta, kun jouduimme väistämään samaan aikaan sekä lossiliikennettä että siirtoajossa meidät ohittanutta Silja Symphonya. Lumikki vangittiin siksi aikaa sukkaan ja ylimääräiset tanssikuviot sujuivat helposti isopurjeen kanssa. Sen jälkeen pääsimme vielä Lukimikilla melkein perille saakka ja se oli mukavaa menoa se.

Ennen rantautumista Kippari kuulutti tapansa mukaan: "Cabin crew: take your positions for landing." Sitten aloin hypellä positiosta toiseen: ensin pujotin käsin peräköyden poijusta sivukannelta, siitä hyppelin pinnaan ajamaan, sitten kiinnittämään miehen hyppelemät keulaköydet veneen knaapeihin ja lopuksi loikin kiristämään poijuköyden. Onneksi ei ole kymmentä metriä pidempi hyppelyrata! Mies teki silti sen vaikeimman: hyppäsi veneestä rantaan, kun vastaanottajaa ei tällä kertaa tullut.

Härjänmaankarilla yöpyi meidän lisäksemme sunnuntaina vain yksi vene. Vieraskirjaa selatessa huomasimme, että viikonloppuna siellä oli ollut varsinainen ryysis: 17 venettä pienellä saarella ja viimeinen saunavuorokin oli päättynyt vasta kahdelta yöllä. Kalenterin mukaan siellä ei ollut mitään virallista tapahtumaa, mutta karhukaverukset sopivat joskus epävirallisia kokoontumisia ja tämä saattoi olla juuri sellainen. Tai sitten syksyn pimenevät illat ajavat jo karhut sisäsaariston lähisatamiin.

Härjiksellä ilta kului taas merta ja auringonlaskua tuijotellen, lueskellen ja mukavasti kotoillen. Avasimme ensimmäistä kertaa tällä kaudella myös radion ja kuuntelimme retromusaa. Hyttysiä alkoi olla aika julmetusti auringon laskiessa ja lämpötilakin tippui nopeasti. Viileissä öissä on kyllä ihana nukkua.

Maanataina vietimme aamupäivän vielä Härjänmaankarilla. Siivosin Kaminamin edustuskuntoon, sillä se sai vielä samalla viikolla päiväpurjehdusvieraita. Kotimatkalle nostimme myötätuuleen vain isopurjeen ja nautimme leppoisasta syyskuun "kesäpäivästä" koko puolitoista tuntisen pyrähdyksen ajan. Matkalla näimme vaarallisen kotkajengin taistelun urhean lokkijengin kanssa, teinilokin kalastusyrityksiä ja muita pieniä mukavia luontotapahtumia.

Se on jännä miten merellä ollessaan aika vääristyy niin, että kotiin palatessaan neljän päivän reissu tuntuu siltä, kuin olisi ainakin viikon nauttinut merielämästä. Tämä minisyysloma oli kaikin puolin mahtava: säät suosivat, pääsimme vihdoin Helsingholmeniin ja kolme tuttua karhusatamaakin olivat aivan ihania. Maileja reissusta kertyi melkein sata, vaikka parina päivänä siirtymät jäivät 7-8 mailiin. Oi kun tällaisia viikonloppuja järjestyisi sykysyn aikana vielä jokunen lisääkin!

Sänkörenissä pinnan alla ja yllä

Viime viikon lauantaina jätimme sydämellisen Helsingholmenin taaksemme ja seilasimme noin 20 mailia ulkosaariston tuntumaan merikarhusatama Sänköreniin. Olimme käyneet siellä viimeksi heinäkuun lopulla, jolloin Sänkören kärsi suurista levälautoista (linkki postaukseen: Luontoelämyksiä ja hernesoppaa Sänkörenissä). Paikka jäi kuitenkin meille mieleen kauniista maisemistaan ja halusimme ehdottomasti sinne uudestaan.

3-4,5 m/s voimalla puhaltanut tuuli ei osunut ihan siitä suunnasta, mistä oli luvattu, joten se oli liian vastainen code zerolle. Fokalla pääsimme etenemään hiljalleen noin 4,5-6 solmun vauhtia luovien ja sivuvastaisessa tuulessa seilaten. Merellä oli hurjan kaunista aurinkoisena, leppoisana päivänä ja lämpöä oli jopa 21,8 astetta.

Saavuimme ensimmäisenä Sänköreniin ja heti kuin saimme omaan veneemme kiinni, lähti mies juoksujalkaa vastaanottamaan kahta seuraavaa venettä toisiin laitureihin. Eka karhusaaressa nostaa aina lipun. Tämä nakki osui meille nyt ensimmäisen kerran.

Oi miten ihana täällä oli istua vielä ulkona lämpimänä iltapäivänä, lukea kirjaa ja nauttia maisemista. Kauempana väylällä meni harvakseltaan joku vene. Pääskyt olivat jo muuttaneet pois, mutta lokit ja joutsenet näyttäytyivät vielä. Meduusat tanssivat helmat hulmuten kirkkaassa vedessä Kaminamin ympärillä ja pinnan alla oli myös kauniita leväpuutarhoja.

Kaminamin kölin alla oli täälläkin noin 20 cm vettä.

Laitoin välipalaksi kaakaon kanssa ihanaa rosmariini-näkkäriä ja "banaani-macaronseja" (ohje: laita banaanisiivujen väliin maapähkinävoita). Setti nautittiin jännittävän kirjan kera.

Sänkörenin länsilaiturissa on pakahduttavan kauniit auringonlaskut ja iltavalo. Nälkäiset hyttyset ajoivat meidät kuitenkin lopulta sisälle. Myös kaste ja viileys tulee iltaisin yhä aikaisemmin, mikä lyhentää ulkoiluaikaa. Toisaalta on se kotoilu mukavaa veneessä sisälläkin, varsinkin villasukkasillaan ja kaakaomukin kanssa.

Itälaiturin puolella oli kaunis kuutamoilta saaristolaistunnelmissa.

Hereillä vika ja aamulla eka. Auringonnousu aamukasteineen sunnuntaina kello 5.50 näytti tältä...

Saimme myös laskea Sänkörenin lipun, sillä rauhallinen aamu kului muun muassa ison tiskin parissa ja kaksi muuta venettä ehti merelle ennen meitä. Näissä maisemissa tiskaaminenkin on huvia.

Vaikka nyt oli sunnuntai, me Hannu-Hanhet emme lähteneet vielä kotimatkalle, sillä meillä oli kesäloman aikaisia työpäiviä kompensoivia vapaita vielä maanantai-iltaan saakka. Valitsimme rauhassa retken viimeisen sataman ja suunnittelimme sinne kivan purjehdusreitin. Meillä on tosiaan useimmiten reittisuunnittelussa etusijalla se, että se on kiva seilata, eikä niinkään reitin lyhyys.

Sydämellinen Helsingholm

Yyritimme ensimmäistä kertaa päästä Helsingholmeniin pitkän viikonlopun purjehduksella. Helsingholmeniin pitää siis "yrittää" ensinnäkin ylipäätään mahtua satamaan sekä toisekseen saada vielä Kaminamille riittävän syvä paikka. Vedenkorkeus oli 10 cm alle normaalin ja Kaminamin syväys 2,3 m, mutta varovasti hiipien pääsimme ankkuripaikalle laiturin päätyyn. Vesi oli niin kirkasta, että oli helppo nähdä pohjaan: kölin alla oli vielä noin 20 cm vettä ja pehmeä hiekkapohja. Rantauduimme heti puolenpäivän jälkeen ja olimme perjantain ensimmäiset uudet yöpyjät. Vihdoinkin täällä!

Mies sai heti mukavaa juttuseuraa laiturilla. Hymyilyttää tuo into, jolla samanhenkiset ukkelit juttelevat veneistä ja purjehtimisesta. Satamasta sai jätskiä, savukalaa, leivonnaisia ja muita herkkuja. Kaikki maksut hoidetaan itsepalveluna laatikoihin ja satamaisäntä istui pihalla pitämässä seuraa veneiijävierailleen, milloin töiltään ehti. Kaiken kaikkiaan sataman ilmapiiri tuntui poikkeuksellisen sydämelliseltä.

Teimme pitkän kävelylenken Helsingholmenin rannoilla ja metsissä. Maisemat olivat vaihtelevat ja rauhoittavan kauniit, eikä sää olisi voinut olla loistavampi.

Herkkukivi lakristiraidoilla...

Meren tuijottelua pitää harrastaa aina kun voi ja mielellään yhdessä, samaa tahtia. Samalla nuuhkitaan meri-ilmaa ja ruokitaan aivoja valohoidolla. Endorfiinikylpy tulee siinä kylkiäisenä ihan itsestään.

Eih - taas unohdimme ottaa juomapullon ja jotain pientä evästä mukaan; retkeily venyi tälläkin kertaa jaksamisen rajoille.

Metsä oli rehevää ja herkullisen monimuotoista. Linnut lauloivat, aurinko paistoi ja tuulenvirekin oli vielä lämmin.

Heppatyttö on aina iloinen saadessaan vähän rapsutella hevosen korvaa. Satamassa on kyltti, jossa kielletään kaikkien eläinten ruokkiminen hyvistä syistä. Mies oli vähän tyrmistynyt siitä, että olin varannut hepalle lempiomppujani: kaksi luomu Pink Ladya. Nyt söimme luomuomput itse iltapalalla.

Olen allerginen kissamagneetti. Tyypillisesti kissat katsovat minua jo kaukaa sen näköisenä, kuin tuntisivat minut hyvinkin. Sitten ne nostavat laukan ja hyppäävät mitään kyselemättä syliini tai vähintään kiehnäävät jaloissani ja anovat suurilla silmillään rapsutuksia. Helsingholmenin minitiikeritkin löysivät minut heti ja kyllä - rapsuttelin niitä onnellisena allergiasta huolimatta.

Yksi katseli laiturilta kaihoisasti Kaminamia ja etsi sisäänpääsyä. Se haisteli kiinnitysköytemmekin ja tuijotteli sen näköisenä että tulkaa nyt nostaamaan minut syliin.

Illan mittaan Helsingholmenin kaikki laiturit tulivat melkein täyteen, vain moottoriveneille olisi löytynyt vielä muutama paikka. Vielä pimeän laskeuduttua saapui jokunen vene, joille yritettiin järjestellä paikkoja.

Me varhaiset veneet nappasimme myös saunavuorot. Helsingholmenin saunarannasta näkee auringonlaskun ja maisemat ovat todella kauniit. Uimarit pääsivät pulahtamaan kirkkaaseen veteen ja saunan kuistilla kelpasi vilvoitella löylyjen jälkeen.

Yö laski levollisen tähtipeitteen Helsingholmenin ylle ja nukuimme hyvät unet. Päivä oli ollut täynnä monenlaista pientä ihanuutta, joista kasaantui seesteinen onnellisuuden tila, johon oli hyvä nukahtaa kevyesti huokaisten. Tämä se vasta on elämää!

Minisyysloma merellä - iltapurjehdus Tammoon

Viime viikonloppuna oli kaksi isoa ilonaihetta. Ensinnäkin saimme junailtua pitkän viikonlopun vapaata ja pääsimme neljäksi yöksi purjehtimaan. Toisen ilonaiheen huomasivat varmasti kaikki muutkin: shortsikelit yllättivät vielä syyskuun puolella! Torstai-iltana suuntasimme 28 mailin matkalle etelään, kohti merikarhusatama Tammoa.

Tuulta oli sopivat 6-8 m/s, puuskissa 9 m/s ja kesäinen sää hemmotteli meitä muutenkin. Sivutuuliosuus oli niin vauhdikasta hupia, ettei Kaminamin virallinen mediahenkilö saanut oikein kelvollisia kuviakaan. Etenimme neljän tunnin matkasta kolme tuntia purjeilla reilun seitsemän solmun keskinopeudella.

Kansainväliset sotaharjoitukset olivat vielä meneillään ja näimme jonkin verran sotalaivoja sekä lentokoneita kauempana ympärillämme. Emme sentään joutuneet väistelemään sukellusvenettä, kuten Isi-Kippari edellisenä viikonloppuna kotivesillämme.  Merikotka oli asettunut kummelin päälle seuraamaan tapahtumia.

Syyskuisessa iltapurjehduksessa on oma tunnelmansa, joka sai meidät hehkumaan onnea. 

Loppumatkasta oli avoimilla vesillä sen verran aallokkoa, että petien petaaminen keulassa oli melko pomppuisaa puuhaa. Valmista kuitenkin tuli ja ehdin vielä kannelle ihailemaan laskevaa aurinkoa. Viime viikonloppuna viimeinen valoisassa rantautumisen ajankohta oli kello 20.30-21.00 välillä ja iltalähdölläkin pääsi seilaamaan vielä aika kauas. Syyskuun edetessä illat lyhenevät nopeasti ja pian on tyydyttävä lähisatamiin.

Tammossa saimme paikan Merikarhuyhdistyksen kommodorin vierestä. Otettuaan meidät vatsaan kommodori töräyttikin torveen iltasoiton ja kaikki Tammoon saapuneet viisi venettä laskivat lippunsa. Sen jälkeen satamassa oltiin hipi-hiljaa. Mekin liikuimme villasukkasillamme ja puhuimme melkein kuiskaamalla. Hih - ehkä kukaan ei halua päätyä epä-merikarhumaisen käytöksen esimerkkitapaukseksi merikarhulehden "Kommodorin puheenvuoro" -palstalle?  No oikeasti sataman hiljeneminen on tietysti toisten huomioonottamista. Yöllä ihailin mukavasti loikoillen kirkasta tähtitaivasta Kaminamin keulaluukusta.

Kesäinen perjantaiaamu Tammossa oli täynnä odotusta: joko vihdoin pääsisimme monien kehumaan Helsingholmeniin? Varhainen vene paikan nappaa, joten lähdimme ajoissa aamupäivällä kahdeksan mailin pyrähdykselle Helsingholmenin laiturin syville paikoille. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.